Hytti nro 226
Yömerellä
Heinäkuu 1976
Punainen M/S Viking 4 laiva irtosi Turun satamasta ennen kuin auringon aika oli laskeutua taivaan rannan taakse. Köydet putosivat pollareilta märkinä ja raskaina alas veteen loiskahtaen. Suuret potkurit sekoittivat Aurajoen suun samean veden valkoiseksi vaahdoksi jättäen kitkerän lemun rannalla seisovien ihmisten harmiksi. Laivan hitaasti liikkuessa eteenpäin nousi autokannelta öljyn ja kuuman metallin pistävä haju yläkannella vilkuttavien juhlijoiden joukkoon. Harmaa tupakansavu kiemurteli leijuen juhlijoiden yläpuolelle, kun pianisti soitti ravintolassa jatsahtavasti ruokailijoiden iloksi. Satamassa seisoskelevat saattoivat nähdä, kuinka laivan yläpuolella olevista piipuista tuprutti musta savuvana, jota lokit huutaen väistelivät vielä ensimmäisten saarien läpi ulapalle asti.
Leena Vartiainen seisoi ulkokannella keltainen päällystakki päällään, vaikka ilta oli lämmin. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias ja näytti monen mielestä nuoremmalta silloin, kun tuuli puhalsi hiukset hänen kasvoillensa. Oikealla kädellään hän puristi ruskean nahkakäsilaukkunsa sankaa ja katseli aprikoivailme kasvoillaan kohti kaikonnevaa satamaa. Vasemmassa kädessään hänellä oli laivalippu, jonka pahvinen kulma oli pehmennyt hänen sormiensa tiukassa otteessa.
Leena vilkaisi kelloaan ja sitten metalliovea, joka johti sisälle laivan pitkiin labyrinttimaisiin käytäviin. Kello oli kymmenen minuuttia yli yhdeksän. Miehen piti tulla ennen kuin alus saavuttaisi avoimemman veden. Hän yritti muistella kirjeen tekstiä ja oli varma, että niin hänelle oli luvattu. Konehuoneen käytävän ovi, toinen portaikko, ei nimiä. Leena oli opetellut ohjeet ulkoa ja repinyt paperin palasiksi sataman naistenhuoneessa, mutta näkymättömät sanat tuntuivat yhä kahisevan käsilaukun pohjalla.
Laivan sisällä käytävä keinui ihmisten jalkojen alla tuskin havaittavasti. Seinien valkoinen pinta hohti kiiltävänä punaista väriä vasten. Hyttiovien takaa kuului puhetta, naurun remakkaa tai radion särisevä ääni, joka soitti jotain iskelmäkappaletta. Leena kulki portaikon ohi, pysähtyi tax free -myymälän ikkunan eteen ja katsoi lasin heijastuksesta taakseen. Istumasalonki oli kauttaaltaan täynnä ihmisiä kantamuksineen. Osa oli levittänyt eväitään laukkujensa päälle, ja toiset istuivat vilteillä lattialla pelaten korttia. Harmaapukuinen mies seisoi käytävän päässä sanomalehti taitettuna kainaloon ja seurasi heitä jokaista. Kun Leena kääntyi, mies kumartui sytyttämään savuketta ja lähti kävelemään salongin läpi häntä kohti.
Hytti 226 oli autokannen yläpuolella. Kapea portaikko ja raskas palo-ovi erotti yläpuolisen elämän moottorien jylinästä. Leena avasi hyttinsä oven, sytytti valon vuoteen yläpuolella olevaan lamppuun ja lukitsi oven perässään. Hänen matkalaukkunsa oli nostettu alimmalle vuoteelle. Sen päällä lepäsivät passi ja paluulippu Suomeen, täsmälleen siinä järjestyksessä kuin hän oli ne siihen jättänyt. Hän kosketti passin tumman sinistä kantta, mutta jätti sen siihen. Hän ei halunnut kantaa sitä mukanaan, jottei se häviäisi pitkäkyntisten matkaan ja tekisi hänen olonsa vieläkin hankalammaksi.
Joku koputti hytin oveen. Leena katsoi rannekelloaan. Se oli kaksikymmentäyksi kaksikymmentäkolme. Taas kaksi nopeaa iskua oveen, tauko ja kolmas. Leena veti vaistomaisesti takkinsa ylleen ja työnsi käsilaukun hihnan ranteensa ympäri. Hän ei kysynyt, kuka oven takana oli. Kun hän avasi oven, käytävällä seisova henkilö jäi hieman oven taakse. Leenan kasvoilla välähti ensin helpotus ja sitten jokin varovaisempi ilme.
Olet myöhässä, sanoi Leena koputtajalle.
Se oli viimeinen lause, jonka kukaan myöhemmin muisti varmasti kuulleensa Leenan sanovan. Naapurihytin matkustaja kertoi nähneensä keltatakkisen naisen kulkevan kohti peräportaikkoa vähän ennen kymmentä. Baarimikko muisteli tämän tilanneen kivennäisvettä mutta jättäneen lasin koskematta. Siivooja oli nähnyt samanvärisen takin vilahtavan autokannelle johtavan oven luona. Kukaan heistä ei osannut kuvailla miehen kasvoja, joka oli kulkenut Leenan kanssa.
Yön mittaan saaristo harveni ja katosi. Laiva kulki tummalla merellä omassa valokehässään kuin ikkunoita täynnä oleva valkoinen rakennus, jonka alla vesi aukesi ja sulkeutui. Puolenyön jälkeen tuuli voimistui. Kannelle johtavat ovet suljettiin, musiikki ravintolassa vaikeni ja käytäville jäi vain koneiden tasainen hurina.
Aamulla laivan lähestyessä Tukholmaa hyttiemäntä koputti hytin numero 226 oveen ja ilmoitti laivan saapuvan satamaan. Siivoojan saavuttua käytävään hän aukaisi hyttinumero 226 oven yleisavaimella. Hän näki, että vuode oli koskematon. Lavuaari oli kuiva. Matkalaukku seisoi yhä alimmalla vuoteella, ja sen päällä olivat passi sekä paluulippu Turkuun. Henkarissa riippui vaalea kesämekko. Pöydällä oli hiusharja, kaksi tulitikkurasiaa ja puoliksi kirjoitettu postikortti, jossa ei ollut osoitetta. Siivooja sulki nopeasti hytin oven ja juoksi hyttiemännän luokse. Hän kertoi hyttiemännälle, mitä oli nähnyt. He molemmat juoksivat hytin ovelle. Emäntä avasi oven ja näki matkalaukun vuoteella. Hyttiemäntä sulki oven ja lähti kiireellä kapteenin luo.
Hyttiemännän selostuksen jälkeen kapteeni käski miehistöä käymään läpi kaikki hytit, varastot ja autokannen ennen kuin saavutaan satamaan. Etsinnän aikana kapteeni oli yhteydessä Ruotsin satamapoliisiin sekä merivartiostolle mahdollisesta mereen putoamisesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuullut mitään epäilyttävää, nähnyt kaiteella ketään naista tai löytänyt kohtaa, josta nuori nainen olisi voinut pudota alas mereen. Kun poliisi sai etsintänsä valmiiksi, niin Leena Vartiainen merkittiin kadonneeksi. Poliisin raporttiin hänen nimensä viereen kirjoitettiin selitykseksi, että oletettavasti tuntemattomasta syystä pudonnut mereen. Aino Vartiainen ei uskonut raportissa ollutta syytä, että hänen siskonsa olisi voinut hypätä mereen.
Samana aamuna vain muutamaa tuntia myöhemmin Turun satamassa käveli yövahti kierroksellaan. Hän odotti vuoronsa päättymistä ja seurasi, kuinka nostokurjet liikkuivat rytmikkäästi purkaen aamulla tulleita laivoja. Hän huomasi asfaltin pinnalla märät jalan jäljet, jotka johtivat yhteen makasiineista. Hän lähti seuraamaan niitä, kunnes ne päättyivät tiiliseinän eteen. Yövahti ei voinut ymmärtää, että miten joku olisi voinut kävellä seinän läpi ja siinä kohdassa, mihin jäljet päättyivät ei ollut edes katolle tikkaita. Hän katseli sivustalla olevia makasiinin aukinaisia ovia ja uudestaan kuivuvia jalanjälkiä. Hän ei ymmärtänyt, että miksi varas ei mennyt suoraan niistä sisään vaan oli kävellyt tähän kohtaan ja haihtunut sitten jollain keinolla ilmaan. Yövahti ei voinut olla pohtimatta katsellessaan tiiliseinän rapistuvia saumauksia, että kehtaisiko hän edes kirjata tätä ylös. Hänellä kävi mielessä muiden vinoilu viinan juonnista työaikana ja merenneidoista. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että kirjaaminen olisi turhaa, kun mitään ei ollut varastettu. Yövahti kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa eteenpäin seuraten satamalaiturin reunaa.
Novellin luvut: