Laukku seinässä
Turku, 9.11.2010
Hiisi Hotel Turku Seaportin alakerran merihenkinen ravintola oli suljettu muoviseinillä muusta hotellista. Noutopöydän kuluneet messinkikaiteet oli irrotettu sekä lattiaa halkoivat kiemurtelevat sähköjohtorivit, ja keittiöstä kantautui piikkauskoneen terävä räminä. Alueen tilat oli tarkoitus avata ja rakentaa uudelleen vastaamaan nykypäivän teknisiä vaatimuksia. Keittiötä laajennettaisiin ja aamiaislinjastosta tehtäisiin niin suuri, että se pystyisi palvelemaan laivalta saapuvia matkustajaryhmiä.
Rakennuskonservaattori Elias Ranta parkkeerasi autonsa hotellin parkkipaikalle. Hänet oli kutsuttu seuraamaan vanhimman väliseinän purkua, sillä hotellin käytössä oli osia entisestä satamarakennuksesta. Matkan aikana hän oli kuunnellut radion keskustelua, kuinka suuret laivahankkeet toivat kaivattua lisätyötä paikallisille yrittäjille. Hän ei voinut olla muistelematta kuvia, joita oli nähnyt arkistossa samaisesta paikasta mutta ne oli tehty vuosisatoja aikaisemmin. Niihin tauluihin oli maalattu kauniita pitkä kylkisiä purjelaivoja, jotka toivat tavaraa sekä ihmisiä Tukholman kauppiailta. Elias huokasi syvään. Hän tiesi perineen isältään kaipuun noihin puukylkisiin aluksiin ja metalli tuntui vain ajan pakottamalta pahalta.
Elias seisoi suojalasit liasta harmaana piirustusten äärellä, kun purkutyöntekijä huusi hänet entisen keittiön perälle. Tiiliverhouksen takaa oli paljastunut matala, laastilla umpeen muurattu syvennys. Sen pohjalla lepäsi kulunut ruskea naisten nahkalaukku, jonka pinta oli kuivunut ajan saatossa halkeamille sekä kellertävä päällystakki. Takki oli taiteltu niin huolellisesti kuin joku olisi aikonut palata hakemaan sen myöhemmin.
Elias kyykistyi aukon eteen ja katseli purkutyömiehen osoittamaan suuntaan. Laukun messinkisalvassa oli vihertävää hapettumaa, mutta nahkaan painetut nimikirjaimet erottuivat yhä. L. V. Hän rypisti silmäkulmiaan mutta ei koskenut laukkuun. Takkiin tarttunut satamapöly ja seinän raoista puhaltava kylmä ilma toivat hänen mieleensä valokuvan, joka oli lojunut jo vuosia hänen isänsä työpöydän laatikossa. Siinä kuvassa oli ollut nuori nainen laivan kannella, samanvärinen takki käsivarrellaan. Eliaksen edesmennyt isä oli toiminut laivoilla järjestyksenvalvojana ja hän muisti isänsä tarinoita niiltä ajoilta.
Aino Vartiainen saapui poliisilaitokselle. Hän oli saanut puhelinsoiton töihin, että hänen pitäisi heti tulla vahvistamaan tätinsä katoamiseen liittyvä asia. Aino oli kuunnellut puhelimessa, että tätinsä tapaus oli jäänyt ”avoimeksi”, joten sitä käsiteltiin samaan tapaan kuin murhatapauksia, kunnes saataisiin varmuus uhrin kuolin tavasta. Hänen kärsivällisyytensä oli koetuksella, kun rikosylikonstaapeli kertoi samat litaniat ja, että purkutöiden yhteydessä oli seinästä löytynyt laukku ja siinä oli ollut hänen tätinsä nimikirjaimet. Aino tunnisti ensin laukun vinoon kuluneen sangan ja sitten takin vasemman hihan paikan, jonka hänen äitinsä oli parsinut siihen kiinni, jonkun ikävän tapahtuman jälkeen. Laukun sisältä löytyivät metallinen hyttiavain numerolla 226, avaamaton kirje Arto Vainiolle, kaksi filmirullaa ja pieni paperipussi, johon oli kirjoitettu lyijykynällä päiväys 18.7.1976.
Rikosylikonstaapeli kuvasi esineet Ainolle ja totesi lopulta, ettei vuosikymmeniä sitten kuolleeksi julistetun ihmisen tapausta avattaisi ilman näyttöä rikoksesta. Vanha laukku todisti hänen mukaansa vain sen, että joku oli muurannut vanhan laukun seinään. Aino ymmärsi konstaapelin monotoonisesta puheesta, että poliisi kehittää haurastuneet negatiivit ja, jos niistä ei löydy mitään Aino saisi hakea ne itselleen. Aino allekirjoitti poliisin antamat paperit ja piti kiukkuaan sisällään. Hänet saatettiin käytävää pitkin ulos Eerikinkadulle ja ovi sulkeutui hänen takanaan.
Aino sisällä kiehui. Tämänkö takia hän oli joutunut lähtemään töistä pois. Hän oli kovalla vaivalla saanut itselleen uuden työpaikan ja oli vielä koeajalla. Hänen korvissaan kaikui vielä pomonsa pilkallinen nauru huonosta tekosyystä töistä pinnaamisesta ja uhkaus ettei takaisin tarvinnut tulla. Hän oli juuri tämän työn ansiosta saanut maksettua vuokranantajalleen kaikki maksurästit. Lamaannus iski häneen kuin hyökyaalto. Nyt hänen oli taas aloitettava alusta töiden etsiminen. Hän jäi tuijottamaan kadun toisella puolella olevaa harmaata kerrostaloa.
Teidän ei ainakaan tarvitse pelätä murtovarkaita, tiuskaisi Aino talolle ja lähti kävelemään asunnolleen.
Viikkoa myöhemmin Aino sai tiedon hakea tavarat poliisilaitokselta. Kotiin päästyään hän istuutui yksiössään olevalle sängylle ja avasi kuoren, jossa valokuvat olivat. Muut tavarat hän oli laskenut viereensä lattialle. Aino otti päällimmäisen kuvan käteensä. Kuvassa Leena-täti seisoi laivan käytävällä Arto Vainion vieressä. Leena tunsi Vainion perheensä albumista. Toinen mies näytti laivan henkilökunnalta. Rasvaiset haalarit kertoivat, että mies selvästi toimi laivan koneiden parissa. Hänen kätensä oli Leena-tädin olkapäällä, mutta molemmat katsoivat kuvan ulkopuolelle kuin odottaisivat jotakuta. Toisessa kuvassa Leena oli Turun sataman makasiinin sivuovella kellertävä takki yllään. Kolmannen kuvan reunaan oli jäänyt vain miehen käsi sekä kultainen sormus. Sormus kiilsi leveänä miehen nimettömässä tai niin ainakin Aino päätteli, että käsi oli miehen. Hän katsoi tarkemmin kuvaa ja käänteli sitä valossa. Sormuksen pinnassa näytti olevan jonkinlaista kaiverrusta. Hän siristi silmiään ja kaksi vastakkain kääntynyttä kirjainta piirtyi kuvasta esiin. Aino huudahti, kun ajatus iskeytyi hänen mieleensä. Hän oli nähnyt saman sormuksen lapsuutensa juhlakuvissa Pekka Salon kädessä. Tuo sormus oli kiehtonut häntä, mutta vanhemmat olivat kieltäneet aina olemasta tekemisissä Pekka sedän kanssa. Pekka ei kuulunut sukuun mutta hän oli Leena-tädin entinen mies, ja hän oli kuulunut suvun juhlien kutsulistalle. Kuvan taustalla näkyvä laivan kello osoitti kahtakymmentä yli yhdeksää.
Aino suoristautui pitkälleen ja katsoi uudelleen ensimmäistä kuvaa. Hän muisti, että Arto Vainio ja hänen vaimollaan oli ollut juhlissa lapsia mukana. Ainoa nauratti, kun hänen mieleensä piirtyi kuva pöydän alla kontanneesta pojasta, joka oli lähtenyt herkkuvarkaisiin vanhempien katseiden välttäessä. He olivat istuneet yhdessä pöydän alla lusikoita puristaen, kun tuo poika oli jakanut hänen kanssaan kermakakkulautasta. Hänen oli löydettävä tuo poika.
Aino nousi istumaan. Hän nosti lattialta tietokoneensa syliinsä ja käynnisti sen. Hän kirjoitti selaimeen Arto Vainion nimen ja odotti haun tulosta. Hän selaili sivuja, kunnes eräs haun teksti pysäytti hänet: Rakastettu työtoverimme Arto Vainio…lämmin osanotto hänen pojalleen Elias Rannalle… Aino luki tekstin uudestaan.
Hän kirjautui Facebook-tililleen ja kirjoitti hakukenttään Elias Rannan nimen. Näytölle tulostui ruudullinen Elias Ranta tai saman kaltaisia nimiä.
Kuka teistä on oikea Elias, kysyi Aino itsekseen.
Hän avasi yksitellen ihmisten profiilitiedot ja päätyi lopulta yhteen Eliakseen.
Jos ei kysy, niin ei voi tietää sanoi äiti aina, jutteli Aino itsekseen.
Hän avasi profiilin viestikentän ja kirjoitti: Hei, oletko sinä se salaperäinen poika, joka jakoi ryöstösaalistaan eräässä sukujuhlassa, jotta ei jäisi vanhemmilleen kiinni?
Aino katsoi ruutua ja naurahti. Viesti vilkkui hänen edessään vastausta pyytäen. Hänellä oli vihdoin pitkästä aikaan helpottunut olo, vaikka edellinen viikko oli ollut rankka. Hänen oli mentävä vielä kirjastoon, jotta voisi käydä lehdestä tämän päivän työpaikkailmoitukset. Kuu läheni loppua ja vuokranantaja odottaisi taas maksuaan.
Novellin luvut: