Tiinan kuva

Tiina oli juuri täyttänyt 18 vuotta ja oli saanut äidiltään uuden tummansinisen satiinisamettimekon. Hänen äitinsä oli jo laittanut pitkään myymistään käsitöistä rahaa sivuun. Se oli heidän yhteinen salaisuus, josta isä ei tiennyt mitään.

Äiti ja hänen ystävättärensä pitivät omaa ompelupiiriä, jossa he vaihtoivat ajatuksiaan ympäröivästä maailmasta tehden samalla arkipuhteita. Yksi äidin ystävistä kävi säännöllisesti viemässä valmiita tuotoksia kauppiaalle, jolta he ostivat raaka-aineita seuraaviin töihin. Kauppias vei tuotteet seuraavaan suureen kaupunkiin myytäväksi, jotta naisten puolisot eivät tietäisi toiminnasta. 

Tiina kuuli, että Helsingforssiin oli tullut laatikkomies. Mies otti pahvisia kuvia, jonka sai itselleen tiettyä rahasummaa vastaan. Hän oli puhunut ystävättäriensä kanssa kuvan ottamisesta mutta, jotkut vanhemmat olivat ajatusta vastaan. Heille oli kerrottu illalliskutsuilla, kuinka laatikko oli vienyt ihmisen sielun tai se oli jäänyt lasilevyn sisälle vangiksi ja ei päässyt sieltä enää koskaan pois. Tiina päätti lopulta, että hän kävisi kuvassa, vaikka tiesi isänsä vastustavan koko touhua. Ihmisten puheiden mukaan ottamiseen ei mennyt kuin tovi, joten hän pystyisi käymään putiikissa salaa ilman, että kumpikaan vanhemmista saisi siitä mitään vihiä. Pitäisi vain vähän järjestellä asioita.

Tiinan lähtiessä kotoa kamarineito kulki hänen vierellään, kuitenkin aina askeleen jäljessä. He kulkivat mukulakivikatua alaspäin kohti valokuvauspuotia. Bulevardin molemmin puolin oli vaaleita puisia kolmikerroksisia asuinrakennuksia, joissa Tiinan ystävät asuivat palvelijoineen. Heidän kävellessään eteenpäin ei näkynyt muita ihmisiä, koska kaikki olivat menneet torille ostamaan maalta tulleiden tuomia tarvikkeita. Kun neidot viimein saapuivat kuvanottopuodin eteen, sen ovella seisoi nuori tummaan pukuun pukeutunut mies. Mies avasi heille oven ja kumarsi syvään.

Neitien asuessa ovesta sisään avautui heidän eteen huone, jonka seinillä riippui erikokoisia muotokuvatauluja. Osa tauluista oli värillisiä, joko öljy- tai vesivärillä maalattuja, mutta yhdellä seinällä oli vain mustavalkoisia oudon näköisiä jäykkiä ihmisten asetelmia.

Noiden täytyi olla niitä kuuluisia valokuvia, ajatteli Tiina ja katseli seinää tutkivasti.

Huoneen keskellä oli myyntipöytä ja sen takana puoliksi auki oleva ovi, josta sisään käveli toinen tummaan pukuun pukeutunut mies. Mies hymyili heille ja suomea murtaen kysyi:

– Mitä arvon neideille saisi olla?

Tiina tunsi olonsa epämukavaksi mutta rohkaistui ja sanoi:

– Olen kuullut, että teiltä saisi ostettua sellaisia…otettuja kuvia?

Mies jatkoi hymyilemistään ja tokaisi:

– Neidit ovat tulleet aivan oikeaan paikkaan. Haluatteko yksittäisiä kuvia vai, että molemmista neideistä otetaan yhteinen kuva? Yksi kuva maksaa yhden kopekan.

Tiina laski äkkiä mielessään, kuinka paljon hänellä oli pussukassaan rahaa ja nyökkäsi. He lähtivät palvelijan kanssa seuraamaan miestä avoimesta ovesta toiseen huoneeseen. Tämä huone oli pienempi kuin se mistä he olivat tulleet. Seinien vieressä oli erilaisia kuvallisia sermejä, tuoleja, verhokankaita, pitsiliinoja ja pieniä kammarin pöytiä. Tiinan pää meni ihan pyörälle tavaran paljoudesta.

– Ei sitten mitään kunniattomia kuvia, tuhahti hänen palvelijansa.

Tiina säpsähti kamarineitonsa tokaisulle ja ajatteli mielessään:

Voi ei, en tuumannut tuota ollenkaan ja nyt he olivat täällä. Tässä paikassa ja näiden outojen esineiden ympäröimänä.

Mies vain hymyili nostellessaan ja asetellessaan tavaroitaan uusille paikoille. Kuvaaja siirteli samalla ja väänteli erilaisia vempaimia kummallisiin asentoihin. Tiinan katse seurasi tutkivasti miehen käsien liikkeitä esineiden ympärillä.

Kaikki näytti niin mielenkiintoiselta tai jopa jollain tavalla viihdyttävältä toiminnalta. Ajatus sai hänet hymyilemään takaisin.

Mies viittoi käsillään heitä istumaan puiselle senkille. Nuorempi mies oli liittynyt heidän seuraan ja laittanut tullessaan aukinaisen oven kiinni. Huoneesta oli tullut hämärämpi ja seinien ikkunattomuus tuntui oudolta, melkeinpä jännittävältä.

– Hyvät neidit, katsoisitteko tänne päin, sanoi mustanruskean ja puisen kopperon taakse mennyt mies.

Tiina tarttui vaistomaisesti palvelijansa käteen ja puristi sitä voimakkaasti. Hän ei voinut itselleen mitään. Hänen oli puristettava jotakin. Mahaa alkoi kipristämään. Hengittäminen tuntui hankalalta. Se nopeutui ja tuli katkonaiseksi. Rintaan koski ja korsetin luut painoivat kipeästi kylkiluita.

Miksi olin itsepäisyyttäni saattanut meidät vaaraan, ajatteli Tiina kauhuissaan.

Hänellä on ollut oma kamarineito siitä asti, kun oli täyttänyt 12 vuotta. Hän muisti, kuinka äiti oli ollut tiukkana isälle, että nuoret neidit eivät kulje ilman esiliinaa edes omassa kodissaan. Isä oli suostunut vaatimukseen. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun äiti oli vaatinut isältä jotain, ja hän oli nähnyt isän perääntyvän. Isoveljillä ei ollut samanlaista kuin hänellä. Ne olivat saaneet tehdä mitä halusivat ja isä otti heidät usein mukaan matkoillensa, kun hänet oli jätetty äidin kanssa kotiin.

– Hymyilkää, jatkoi kuvaaja.

Tiina ei pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan eteensä ja katsomaan suoraan mustaan pyöreään ympyrään. Kuului “puff” ja näkyi kirkas välähdys kuin ukkosen salama ja huoneen täytti silmiä kirvelevä kirkkaus. Nenään nousi kuvottava löyhkä ja kamarineito alkoi yskiä. Tiina ei saanut henkeä ja häntäkin alkoi yskittämään. Hän istui jäykkänä paikallaan pidättäen hengitystään ja tiesi kuolevansa.

Kuoleman täytyy tuntua tältä. Näenköhän minä itseni kohta tuolta lasilevyn takaa ja vilkutan itselleni, ajatteli Tiina katsellessaan edessään olevaa mustaa ympyrää.

Kamarineito työnsi kristallisen pikarilasin hänen vapiseviin käsiinsä.

Hän erotti palvelijan huulilta sanan:

– Juo.

Hän nosti lasin huulilleen maistaen samalla kylmän mansikkamehun maun kielellään ja kaatoi kertaheitolla koko juoman kurkustaan alas. Joku tarttui häntä käsivarresta ja talutti takaisin myymälän puolelle.

Hän jäi seisomaan paikalleen tönkkönä tuijottaen eteensä, kuinka hänen palvelijansa ja nuorempi miehistä juttelivat keskenään nojaten myyntipöytään. He nauroivat ja osoittelivat sormillaan seinillä olevia kuvia, mutta hän ei kuullut sanaakaan heidän puheestaan. Tiina katseli vuoroin lasiaan ja vuoroin vieressään puhuvia henkilöitä.

Tämäkö on se tunne, kun kuvauslaite vie kuvattavan sielun mennessään… Tiina yritti selvitellä ajatuksiaan.

– Voi ei, hän huokaisi ääneen.

Huoli hiipi hiljaa hänen sydämeensä.

Minun ei olisi pitänyt tulla ja tuoda kamarineitoani tänne kamalaan paikkaan. Palvelija oli minun vastuulla. Miksi olen aina kiinnostunut kaikesta uudesta. Äitikin varoitteli, että ei saa olla liian utelias. Uteliaille neidoille käy aina huonosti.

Hän tunsi silmäkulmassaan, kuinka kyynel oli ilman lupaa karkaamassa sinne. Hän puri hampaansa yhteen ja oli vihainen itselleen.

Tiinan takana kuului tömähdys ja hän pyörähti salamannopeasti ympäri. Kuvaajamies oli myyntipöydän takana ja piteli kahta tummaa kartongin palasta sormissaan.

– Kuvanne neidit, mies sanoi ja laski ne alas tiskille.

Tiina otti askeleen ja näki kaksi samanlaista kuvaa. Hän alkoi tahtomattaan kikattaa hysteerisesti ja pudotti samalla samettisen pussukkansa pöydälle. Kolikot lähtivät vierimään pyörien ja laskeutuivat lopulta kuvien päälle. Mies otti kaksi kolikkoa pöydältä. Meni koristeellisen kassakoneen luo ja naputteli sitä. Kuului “pling” ja musta laatikko hyppäsi sen sisuksista ulos.

Tiina oli lapsesta asti halunnut kuulla tuon ihmeellisen äänen. Hän oli kerran pyytänyt jopa äitiään antamaan kaikki kolikkonsa kauppiaalle, jotta olisi voinut kuulla sen. Äiti ei suostunut. Nyt ajatus hymyilytti Tiinaa.

Tiina keräsi nopeasti rahansa pussukkaan ja kaikki neljä tuijottivat yhdessä uusia kuvia.

– Pidättekö niistä? Kysyi nuorempi miehistä.

Kamarineito hymyili ja sanoi:

– Ne ovat hienoja. Hän kääntyi halamaan Tiinaa lujasti.

– Tiina-neiti, olet aina niin kultainen, kun otat minut mukaan kaikkialle!

– Kiitos siitä sinulle!

– Anteeksi, neiti, unohdin hyvät tavat.

Tiina halasi takaisin ja iski silmää. Hänen isoveljensä olivat opettaneet sen hänelle, kun hän oli ollut pieni ja vallaton.

Kuvat olivat hyvin tehtyjä tai ainakin Tiina oletti niin.

Hän sujautti oman kuvansa pussukkaan. He kiittivät miehiä ja lähtivät puodista kadulle.

Novellin seuraavat luvut:

• Luku 2 – Salaisuuksia?
• Luku 3 – Äidin tehtävä