Kun maailma murtui

Vanha nainen istui verannan varjossa,
ja kiikkustuoli liikkui kuin katkeavassa langassa.

Rantahiekka oli pimeän rajamaa,
jossa hiljaisuus odotti saalistajaa.

Meren yllä leijui raskas hiljaisuus,
kun pilvien paino maahan pursuu.

Kun taivas vihdoin keräsi voimiaan,
niin jotakin se syöksi alas suustaan.

Silloin hetkeksi vedenpinta nytkähti,
kun itse syvyys silmänsä aukaisi.

Salainen viesti nousi hiljaa tummasta altaasta.
Tuo muisto taivasta varoituksesta muistutti.
“Ne kaikki, jotka elävät vedestäni,
ovat aina velkaa pimeydelleni”, huusi syvyyksien ääni.

Kun pilvet kulkivat taivaanrannan yli, ne kalpenivat kauhusta.
Niiden kynnet raapivat pelosta paljaina rajoja auki, ja tie edestä suli.

Pyhävoima kohosi veden päälle kuin raskas huuto ilman ääntä.
Tuli pimeys, joka ei pyytänyt lupaa.
Se astui esiin ottaakseen sen,
joka oli ollut liian kauan piilossa tummuuden.

Naisen katse pysyi myrskyssä aikojen, kun hän näki jo tulevaisuuden.