Äidin tehtävä
Seuraavana päivänä Tiina lähti palvelijansa kanssa suorittamaan äidin antamaa tehtävää Matin puodille. Hänellä oli perhosia vatsassaan, vaikka rakennus näytti ihan samalta kuin ennenkin. Antti aukaisi oven ja pyysi heitä jäämään ovensuuhun, koska edellinen asiakas oli vielä kuvattavana.
Antti ja hänen palvelijansa Liisa keskustelivat keskenään kuin vanhat tutut. Tiina tunsi itsensä vähän ulkopuoliseksi, joten hän lähti vaeltelemaan huoneessa katsellen tauluja.
Jonkin ajan kuluttua tuli lihakauppias rouvansa kanssa ulos takahuoneesta ja he liittyivät Antin ja Liisan seuraan odottelemaan kuvien valmistumista.
Matti toi kuvat heidän eteensä. He ihastelivat ja kehuivat niitä yhdessä, ja sitten oli neitien vuoro.
– Neiti, minun pitää lähteä Antin kanssa hoitamaan muutama asia, mutta palaan takaisin puotiin, kun olette valmiita, sanoi hänen palvelijansa Liisa.
Tiina nyökkäsi ja Liisa poistui Antin kanssa puodin ovesta ulos.
Matti laittoi oven lukkoon ja tokaisi hymyillen:
– Puoti on suljettu tältä päivältä. Tervetuloa huomenna uudelleen.
En ole ollut koskaan ennen vieraan miehen seurassa ilman kamarineitoaan, lastenhoitajaa tai äitiään. Nyt olen täällä vieraassa talossa yksin ventovieraan miehen kanssa. Mitähän äiti tai isä tai hänen veljensä tai veljien vaimot ajattelisivat, kun he tietäisivät. Ajatus kauhistutti häntä ja sai hänet valppaaksi.
– Tule mennään takahuoneeseen, sanoi Matti ja Tiina seurasi perässä.
– Aamu on ollut kiireinen enkä ole ehtinyt juoda, taikka syödä murustakaan, niin otatko kanssani ihan oikeaa kahvia, ei mitään korviketta?
– Kahvi on jo jonkin aikaa kiehunut liedellä, joten sen pitäisi olla juomakelpoista, sanoi Matti Tiinalle.
Matti pyöräytti yhden pöydistä keskelle huonetta ja kantoi kaksi tuolia sen ympärille. Hän asetteli vaalean kukikkaan pöytäliinan pöydälle ja toi komerosta kahvikupit lautasineen, sekä tarjoilulautasen, jonka päällä oli vehnäsiä ja pikkuleipiä.
Tiina ei osannut tehdä mitään muuta kuin riisua ulkovaatteensa kolmannelle tuolille ja istua toiselle pöydän vieressä olevista tuolista.
Matti kertoili hänelle, kuinka oli ostanut kaupungista talon. Talo oli niin iso, että he olivat Antin kanssa siirtämässä puotiaan sinne. He olivat suunnitelleet, että yhdestä pääkadun puoleisista ovista tehtäisiin puodin sisäänkäynti ja toinen olisi perheen käyttöä varten. He olivat Antin kanssa suunnitelleet liikkeelleen nimikyltinkin, ja nyt Liisa ja Antti olivat sitä hakemassa satamasta. Kyltti oli tilattu oikein Tukholmasta asti ja sen oli suunnitellut Matin tukholmalainen taiteilijaystävä.
Matti oli saanut jo koko talon remontoitua nykyaikaiseksi. Sinne tuli kaivovesi putkia pitkin sisään ja likavesi lähti viemäriä pitkin ulos. Jokaisessa huoneessa oli lämmitystä varten pönttö- tai kakluuniuuni ja sähkölamppuja varten oli omat johdot. Hän oli tuonut Wienin matkaltaan miehen, joka osasi tehdä ne sähköt sinne lamppuihin.
Matin työmiehet viimeistelevät vielä joitakin huoneita ja sitten hän voisi muuttaa uuteen taloonsa. Liisasta oli kuulemma ollut paljon apua palvelusväen tilojen korjauksessa. Tiinan äitikin oli ehtinyt käydä taloudenhoitajan kanssa tarkistamassa ja antamassa viimeisiä neuvoja Matille. Mistä Matti oli tietysti erittäin kiitollinen.
Tiina kuunteli hiljaa Matin kertomuksia. Hänestä tuntui kuin hänen ympärillään tapahtui jotain, jossa hänen pitäisi olla mukana, mutta hän ei kumminkaan ollut. Tapahtumat vai kulkivat hänen ohitseen ja hän katseli niiden menoa.
Matti jatkoi kertomustaan, kuinka muutama viikko sitten Antti oli hakenut lapsuuden kodistaan omaisuutensa, ja he olivat yhdessä Liisan kanssa laittaneet yhden palvelijoiden huoneistoista kuntoon Anttia ja Liisa varten.
– Mitä sanoit? Ovatko Antti ja Liisa kihloissa! Huudahti Tiina.
Onko Liisa jättämässä minut. Kuka sitten kulkee minun kanssani kaupungilla. Mistä ihmeestä minä saan itselleni yhtä luotettavan palvelijan. Äiti ei jaa omaa palvelijaansa minun kanssani. Tai jos jakaa, niin en minä voi hänen kanssaan jutella samoin kuin Liisan kanssa juttelen, ajatteli Tiina selvitellessään mielessään olevaa myrskyä.
Onko minun jäätävä ikuisiksi ajoiksi omaan kammariini happanemaan kuin maito, jota ei voi sitten enää juoda, jatkoi hän pohtimistaan.
Ei, en jaksa olla äidin kanssa kahdestaan. Vai onko äiti ajatellut isän kanssa laittaa minut luostariin, pois silmistä, pois murheista? Olen kyllä vanha ja kaikki ystävättäreni ovat jo naimisissa. Heillä oli jo vaikka, kuinka monta lasta. Tiinan mieli muuttui apeaksi ajatellessaan kuulemaansa.
– Ovathan he. Etkö tiennyt siitä mitään? Eiköhän heillä mene vielä, jonkin aikaa ennen kuin Antti kosii. Antti on tunnettu hitaudestaan naisten kanssa, naurahti Matti ja kaatoi heille kahvia kuppeihin.
Tuo uutinen piristi hieman Tiinan mieltä. Matti jatkoi kertomista uudesta puodistaan ja siitä, kuinka he olivat Antin kanssa suunnitelleet sitä pitkään. Sinne tulisi valokuvaushuone ja sitten ateljeepuoli. Näin asiakas saisi päättää kummalla tavalla hän haluaa kuvansa pirtin seinälle valokuvaamalla vai maalaamalla. He olivat tehneet rekvisiitalle oman tarvikevaraston, josta voisi hakea sitten tarpeen vaatiessa tarpeita molempia tapoja varten. Heillä olisi oma kehittämö filmiä varten, jolloin asiakkaiden ei tarvitsisi odotella enää niin kauan omia kuviaan.
– Teillä pitäisi olla pieni kahvikauppa, jossa asiakkaat voisivat odotellessa juoda kahvia tai suklaata ja syödä pikkuherkkuja. Tietysti he voisivat samalla vaihtaa päivän kuulumisia, Tiina huudahti innostuneena.
Hän ei huomannut, kuinka oli intoutunut mukaan Matin kertomukseen samalla ryystäen kuumaa kahvia kupistaan.
– Niin, meillä pitäisi olla sellainen kahvikauppa, sellainen meillä pitää olla, sanoi Matti mietteliäänä ja hymyili Tiinalle.
Kahvit juotuaan Matti nosti heidän välissään olleen pöydän sivuun, otti seinustalta vesiaiheisen sermin ja toi sen Tiinan tuolin taakse. Kaikki mitä Matti nyt teki ennen kuvausta, oli Tiinalle tuttua. Hän sai selän taakse pienen tyynyn, joka oli ryhdin vuoksi.
Tiina seurasi katseellaan tarkasti mitä hänen ympärillään tapahtui. Matti meni kameran taakse ja nosti mustan liinan päänsä päälle. Tiina tunsi olonsa rennoksi. Hän tiesi mitä seuraavaksi tapahtuisi.
“Puff” ja kuva oli otettu. Matti vei lasilevyt pieneen komeroon ja tuli saman tien takaisin.
– Vein ne lasilevyt kehittymään, jotta saadaan se kuva, sanoi Matti.
– Näyttäisitkö joskus, kuinka se tehdään? Kysyi Tiina.
– Ehkäpä, tuumaili Matti ja jatkoi, mikä sinun oikea nimesi on? Liisa puhuu vain neidistä tai Tiinasta.
– Minä olen Kristina mutta minua on aina lapsesta asti sanottu Tiinaksi. Minun isoäitini kutsui minua vain Kristinaksi ja.., sanoi Tiina ja hiljeni äkisti.
Matti mietti hetken kuin odottaen ja katseli Tiinaa.
– Tiina, Pariisissa on uusi kuvaustyyli.
– Saisinko ottaa sinusta sellaisen kuvan ja se tulisi vain minulle.
– Sopisiko se sinulle?
Tiina oli hetken hiljaa, nousi ylös tuolistaan ja nyökkäsi. Hän seurasi katseellaan, kuinka Matti kävi hakemassa toisenlaisen sermin. Siinä oli käsin maalattuja eksoottisia kasveja ja sen pinta ei ollut pellavakangasta. Ei se oli jotain muuta, paljon kiiltävämpää ja hienompaa. Matti käänsi tuolin väärin päin ja viittoi häntä istumaan sille.
Tiina katsoi tuolia ja istahti siihen väärin päin, kasvot selkänojaan suuntaan. Hän silitteli hameensa helmoja, jotta alushameet eivät näkyisi kuvassa. Matti toi jostain takaa hienon kiiltävän, kukallisen hartiahuivin ja asetteli sen tuolin selkämykselle. Huivi valahti alas peittäen hänen sylinsä ja hameensa.
Matti otti hänen oikean ranteensa käteensä ja pujotti siihen kultaisen renkaan ja sanoi:
– Älä kadota tätä. Se kuului isäni isoäidilleni ja, koska minulla ei ole siskoja, niin hän antoi sen minulle säilytettäväksi ja annettavaksi.
Rengas oli hieno ja se tuntui Tiinasta painavalta ranteessa.
Matti meni seisomaan kameran taakse. Hymyili ja sukelsi mustan kaavun alle.
Tiina asetteli kätensä tuolin pielustaa vasten ja nojasi vasemman poskensa käsivartensa päälle. Hän katsoi kameran linssiin ja hymyili. Hän oli aivan varma, että näki Matin linssin takana hymyilevänä.
Novellin edelliset luvut:
