Näsilinnan varjot

Milavidan linna on hiljainen ja harmaa,
kantaa se muistoja, joita aika vain karmaa.
Sen seinät kuiskaavat menneitä ääniä,
kuin tuuli toisi takaisin kadonneiden kääriä.

Kallioilla, kun me taistelimme, oli veli vastaan veljeä,
ei silloin ollut rauhaa, ei sopua vain kivääri ja peili kelmeä.
Tykin jäljet karmeat ovat valokuvaan jäätynyt,
on se hetki sodasta, joka ikuiseen ajanviuhkaan on kääriytynyt.

Olkoot ajatuksemme punaiset tai valkoiset ei ne maailmaa paranna.

 Musta viitta, kun tuo meille valkoisen ja kimaltavan tuonelan rannan.

On ihmisten taistoissa haaleita sävyjä, mutta ei ne meitä kauas kanna.

Hiljaisuus huokuu surua syvää,
kuin aika itkisi ei se koskaan tuo mitään pyhää.

Menneisyyden kuva on kuin katse, joka ei enää kysy,
vain kertoo se meille tarinan, joka ei koskaan pysy.
Kallion juurella, missä valat vannottiin ja veri virtasi,
kasvaa nyt ruohomatto, ja leikkivien lasten äänet siellä maailman hiljasi.

Mutta kivien alla ei vain koettu kipu asu,
siellä myös kasvaa toivon vasu.

Rauha ei synny huudosta tai miekasta,
vaan hiljaisesta katseesta ja lempeästä lie’asta.
Ajatuksen silmät, jotka kerran pelkäsivät,
nyt kertovat meille, kuinka ihmiset selvisivät.

Muistomme ei enää kahletta kanna, vaan toivonsilta, joka ei elämää anna.
Kantaa se meitä eteenpäin, kun polkuamme emme tiedä näin.

Milavidan muisto on historiamme kehto,
on lupaus siitä, ettei toivo ole lehto.

Kallion kamaralla, missä kaaduimme kerran,
nyt syyspuun lehdet maatuvat yllä kuperan terran.
Punainen ja valkoinen sulautuivat uuden ajan kaarnaan,
kun rauha kirjoitti uuden säkeen vaarnaan.