Kadonnut hallitsijatar

Maria tutki netistä historiallisia kirjoituksia Filippoista. Yliopistoihin kerättyjen tutkielmien mukaan aluetta oli valloitettu ja vapautettu riippuen siitä kenen tekstejä tulkitsi. Nämä tiedot eivät tietäneet hyvää hänelle.

Kyseinen alue oli antiikin aikaan ollut viljavaa seutua ja siellä oli ollut satama, sekä kultakaivos. Kyseinen asia sopisi suoraan hallitsijattaren kuvauksen tulkintaan, jota lorussa kuvattiin. Hahmo esitti vaurautta, hedelmällisyyttä ja luonnon monimuotoisuutta läpi aikakausien.

Filippoin alue oli nykyään arkeologian taivaspaikka. Eri aikakausien kerrostumat olivat haudattuina tälle Välimeren alueelle. Tutkielmien kartoissa oli merkitty alueita, joissa oli asuttu jo neoliittiseltä aikakaudelta asti. Kaupunki hylättiin vasta, kun Osmaanien valtakunta otti alueen hallintaansa. Tutkijoiden kaivauksissa oli löytynyt helleenisiä ja egyptiläisiä temppeleitä, sekä roomalaisia kryptia, joten paikka olisi ollut aikoinaan ihanteellinen hallitsijattarelle ja hänen suurelle hovilleen.

Abben lähettämä loru yhdisti narrin ja hallitsijattaren, sekä muut hahmot toisiinsa. Maria katsoi uudestaan keräämäänsä materiaalia ja vertaili niitä keskenään tietokoneen näytöllä.

Voisiko lorun ratkaisu tuoda esiin muitakin hahmoja, joiden avulla on yritetty pitää silloista maailman rauhaa yllä, hän mietti.

Ajatus kiehtoi todella paljon Mariaa ja hän katsoi uudestaan Abben lähettämää liitetiedostoa. Hän kokosi ajatuksiaan kuin monimutkaista palapeliä.

Oli kulunut kuukausi siitä, kun Maria oli julkaissut tutkielmaesseensä akateemisesti arvostetuissa tieteellisissä lehdissä. Hän oli sen seurauksena saanut useita yhteydenottoja, joista oli poikinut blogiartikkelipyyntöjä ja muita kirjoitustöitä yhdessä alan tutkijoiden ja harrastajien kanssa. Mariasta tuntui kuin koko maailma olisi lähtenyt hänen kanssaan ratkaisemaan mystistä arvoitusta. Luostarin vierashuone oli muuttunut “sotahuoneeksi”, jossa saatuja vihjeitä kerättiin fläppitaululle ja niitä tarkistettiin monista eri lähteistä. Munkki Timotei ja noviisi Julius olivat ilmoittautuneet heti avuksi, ja isä Sakaria oli ollut suotuisa heidän pyynnölleen. Vihjeiden keräämisestä ja tarkistamisesta tuli heille systemaattisempaa työtä kuin olivat kuvitelleet.

Abbe laittoi parin viikon kuluttua viestiä Marialle. Hän oli apureidensa kanssa löytänyt noviisin mainitsemat narrin kuvat eräästä kairolaisesta rakennuksesta ja dokumentoinut ne. Abbe epäili, että suurin osa reliefeistä oli täytynyt tuhoutua eri konflikteissa. Hän ehdotti Marialle tutkimusmateriaaleihin kirjattujen paikkojen vertailua eri aikakausien alkuperäisiin karttoihin, joita saattaisi vielä löytää museoiden arkistoista. Abbe oli myös yrittänyt keskustella asiasta koptilaispappien kanssa, mutta he eivät halunneet tietäää koko asiasta mitään. Hän arveli myös, että jos jokin laatikko oli olemassa, niin se voisi olla faaraoiden esinelöydösten mukana siirtynyt Euroopan museoihin tai jonkun yksityisen henkilön kokoelmiin. Eurooppalaiset ovat kaivaneet Napoleonin aikakaudelta asti faaraoiden hautoja rahoittaakseen sotiaan, ja sitä ennen oli tiettävästi ollut muitakin haudanryöstäjiä alueella.

Tieto ei ilahduttanut luostarin tutkijatiimiä.

– Sinun pitäisi Maria kirjoittaa uusi julkaisu noista ystäväsi ajatuksista, ehdotti Julius ja jatkoi. Laittaisit sinne Kairon museoon menemään esinehakupyyntö, jos vaikka saataisiin sitä kautta uusi vihje.

– Totta. Meillä on mitat löydetyistä laatikoista mutta, jos emme mainitse olemassa olevien materiaalia, niin hakuumme tarttuu enemmän osumia, Timotei pohti ääneen.

– Voi veljet, että te olette sitten ihanan tarkkoja, sanoi Maria melkein voiton riemuisena.

– Näistä Lisbetin antamista yhteystiedoista ei ole ollut vielä mitään apua. Pitäisikö meidän mennä paikan päälle Kreikkaan? Kysyi Maria munkeilta.

Miehet katsoivat toisiaan mutta eivät vastanneet mitään.

Maria siirtyi istumaan pöydän vieressä olevalle tuolille ja kirjautui läppäriinsä. Hän aukaisi taas sähköpostinsa ja aloitti kirjoittamaan kyselyä Egyptin turismi- ja muinaismuistoministeriön tuttavalleen.

Apotti oli taas tapansa mukaan työhuoneessa lukemassa kirjeenvaihtoaan, kun puhelin soi äkisti hänen pöydällään.

– Luostarissa, vastasi isä Sakaria puheluun.

– Maria Infinitystone täällä. Haluaisiko Timotei tai Julius lähteä minun kanssani Kreikkaan? Sain lisärahoitusta tutkimukselleni, joten minulla olisi menopaluuliput kahdelle taskussani.

Maria jäi odottamaan apotin vastausta.

– No, tämäpä tuli yllättäen, sanoi isä.

– Meidän on keskusteltava tästä muiden veljien kanssa.

– No tietysti. Lähtö olisi ensi viikolla Heathrown lentokentältä, sanoi Maria ja jatkoi.

– Soittelen parin päivän päästä ja alan tehdä jo järjestelyjä matkaa varten. Sano terveisiä veljille.

Apotti katseli puhelun päätyttyä mystistä laatikkoaan ja pyöritteli päätään. Hän ei voinut uskoa, mitä kaikkea oli viimeisten kuukausien aikana tapahtunut luostarissa.

Seuraavalla viikolla munkki Julius ja Maria Infinitystone istuivat koneessa matkalla Kreikkaan. Lento kestäisi yli kahdeksan tuntia ja heillä oli muutama välilasku ennen kuin he olisivat Kaválan kansainvälisellä lentoasemalla. Heillä oli kentälle varattuna vuokra-auto, jolla he pääsisivät nopeasti Filippoin arkeologiselle museolle. Maria oli aikoinaan hankkinut itselleen kansainvälisen ajokortin erään taksiepisodin jälkeen ja vältteli nykyään viimeiseen asti kyseisiä kulkuneuvoja.

Saapumishässäkän jälkeen he viimein istuivat pienessä, vaaleassa autossa ja olivat matkalla mutkaista asfalttitietä pitkin museoon. Heillä oli tapaaminen paikallisen intendentin kanssa ja Maria oli jo käynyt alustavia sähköpostiviestittelyjä hänen kanssaan. Mies oli löytänyt muutaman kuvaukseen sopivan esineen heidän arkistostaan ja lähettänyt Marialle puhelimella otettuja kuvia niin vanhoista kaivauslistauksista kuin luetteloista. Maria halusi käydä ne itse läpi sillä, jotenkin hänestä tuntui, että joku oli jättänyt häneltä kertomatta jotain tärkeää.

– Jätän auton museon henkilökunnan parkkipaikalle, sanoi Maria Juliukselle ja ajoi rakennuksen taakse.

He nousivat ulos autosta ja kävelivät suoraan henkilökunnan ovelle. Maria painoi summeria. Jonkin ajan kuluttua oven avasi nuori mies, joka esittäytyi heidän intendentikseen, Aiakokseksi. Maria kertoi kreikaksi keitä he olivat ja pyysi häntä saman tien viemään heidät varastolle.

Museon takahuoneen käytävät olivat kapeita ja sokkeloisia. Julius näki, että joissakin huoneissa työskenteli valkopukuisia ihmisiä hengityssuojaimet kasvoillaan ja kukaan heistä ei kiinnittänyt mitään huomiota kulkijoihin.

Heidän päästyään vihdoin varastotiloihin Aiakos nosti mainitsemansa kaivauskirjat Marian eteen pöydälle. Kirjat olivat selvästi 1800-luvun loppupuolelta tai 1900-luvun alkupuolelta. Kirjoitus oli tehty niihin ranskaksi. Maria otti taas esille pienen lamppunsa ja hänen lukiessaan näkyvää tekstiä se muunsi värinsä sinisestä punaiseen ja päin vastoin.

– Anna, kun autan, sanoi munkki Marialle ja laittoi myös valkoiset käsineet käteensä.

– Te ette löydä niistä mitään, sanoi Aiakos vierailleen ja jatkoi.

– Me olemme käyneet nuo molemmat kirjat läpi valoilla ja niissä on vain ajan tuomaa likaa.

Maria vilkaisi miestä ja jatkoi tehtäväänsä. Hän näytti aina katseellaan Juliukselle ja munkki otti videota Marian puhelimella. Näin he kävivät molemmat teokset läpi hiljaisuuden vallitessa huoneessa.

– Kiitos paljon yhteistyöstä. Nyt meidän on lähdettävä hotelliimme, sanoi Maria isännälleen ja jatkoi.

– Jos teillä tulee jotain mieleenne, niin olettehan yhteydessä?

– Ilo oli meidän puolellamme, vastasi intendentti ja hymyili vierailleen.

Palattuaan varastosta takaisin autoon Maria ja Julius lähtivät samaan suuntaan mistä olivat tulleet.

– Olen aivan varma, että tässä jutussa on koira haudattuna, sanoi Maria kiukkuisesti ajaessaan.

– Pysähdytään tuonne, niin lataan nuo äsken ottamasi klipit pilveen, ettei menetetä niitä. Olikos teillä munkeilla lupa käyttää kännykkää?

– Minulla on vain isän antama yhteinen puhelin, vastasi munkki hämmentyneenä Marialle.

– Poista sieltä kaikki kuvat, puhelinnumerot, sekä pääsyt sovelluksiin. Osaatko? Kysyi Maria.

Munkki pyöritti ihmetellen päätään. Maria sieppasi puhelimen tämän kädestä ja poisti siitä kaiken muun tiedon paitsi luostarinnumeron.

Hän kirjoitti luostariin viestin.

Rakas isä, olen saapunut turvallisesti Kreikkaan.
Täkäläinen ilmasto on liian kuuma meille.
Olen maistellut useita ehtoollisviinejä mutta en löydä Attende Rubrum-viiniämme täältä.
Uskon, että oikean viinin löytyminen on korkeimman voiman käsissä.
Rakkain terveisin, veljesi Julius.

– Miksi sinä noin kirjoitit? En minä koskaan kirjoita noin isällemme, ihmetteli munkki Julius loukkaantuneena.

– Niinpä juuri! Teidän apottinne on niin fiksu, että hän ymmärtää minun kirjoittaneen tämän viestin. Silloin hän tietää, että, olemme vaarassa täällä, vastasi Maria rauhoittavasti.

– Oho, enpä tullut ajatelleeksi, sanoi veli.

– Saat olla varma, että meidät tutkitaan jossain kohtaa ennen kuin olemme takaisin Lontoossa, sanoi Maria ja hymyili munkille.

He jatkoivat ajoaan hotellille ja jättivät tarkistusten jälkeen vuokra-auton virkailijalle.

Hotellin aulassa he saivat huoneensa ja molemmat raahautuivat sänkyihinsä nukkumaan. Aamulla heidän matkansa jatkuisi hotellin lentokenttäbussilla kentälle.

Maria ja munkki nukkuivat yönsä levottomasti. He halusivat vain nopeasti pois tästä kirotusta reliikkien kyllästämästä maasta. Lentokentällä he saivat jätettyä pienet matkatavaransa lähtöselvitykseen, mutta Maria huomasi, että heitä tarkkailtiin. Heidän kävellessä käytävillä kentän turvallisuusvastaavat seurailivat heitä katseillaan ja puhuivat nopeasti radiopuhelimiinsa.

– Usko minua, niin meidän matkalaukkumme tutkitaan täikammalla ja tämän päivän kaikki huumeparonit saavat lastinsa läpi, kuiskaili Maria sarkastisesti munkille.

– Uskon sinua, vastasi Julius ja huokaisi helpotuksesta, että Maria oli hänen mukana.

Juliuksella oli epävarma olo tästä kaikesta salamyhkäisyydestä ja pakoilusta, sekä siitä mitä hän oli joutunut kokemaan koko matkan aikana. Mielessään hän rukoili olevansa ikuisesti kiitollinen kaikista pienistä asioista, kunhan hän vain selviäisi tästä koettelemuksesta kuivin jaloin luostariin asti.

– No niin nyt alkaa näytös, sanoi Maria ja vinkkasi Juliukselle, kun läpivalaisupisteelle alkoi kerääntyä lentokentän henkilökuntaa.

– Pysy tarinassamme, rakas ehtoollisviininetsijä, sanoi Maria ja hymyili veljelle.

Heidät molemmat tutkittiin kunnolla ja lopuksi nais- ja miesvirkailijat viittoivat heitä seuraamaan kuulusteluhuoneiden suuntaan. Maria käveli rauhassa naisvirkailijan perässä.

Mariaa alkoi naurattamaan ja samalla virkailija tuli takaisin kiivaan oloisena huoneeseen.

– Mikä on noin hauskaa? Kuulustelija kysyi vihaisesti Marialta.

– Ei, kun tuli tuossa mieleen, että te tarvitsette tänne sisustussuunnittelijan, sanoi Maria ja pyyhki kyyneliä silmistään.

Toisella kädellään hän näytti epämääräisesti hilseilevää, harmaata kattoa ja seiniä.

– Minä tiedän, minkälaisia irtolaisia ja varkaita te olette! Yritätte tunkea matkalaukkuihinne kaiken täältä, tiukkasi virkailija.

– Varastatte meiltä kaiken arvokkaan ja väärennätte lupia, jotta saisitte viedä ne itsellenne omiin kokoelmiinne!

– Ei minulla ole mitään huumeita tai mitään erikoista laukussani tai missään… Voisitteko vihdoin kertoa, miksi minua kuulustellaan? Kysyi Maria tekeytyen tietämättömäksi.

– Ei teitä kuulustella vielä, virkailija tiuskaisi vihaisesti.

– No kai te nyt kerrotte, että löysittekö mitään epäilyttävää laukustani? Siksi kai minä olen täällä, kyseli Maria rauhallisesti ja katsoi seinässä olevaa peilimäistä ikkunaa.

Hän tiesi, että miesvirkailija tarkkaili siellä ja astuisi minä hetkenä hyvänsä estradille.

– Me tarkistamme teistä kaiken, aivan kaiken, jatkoi naisvirkailija pauhaamistaan.

Maria katsoi vain peiliin ja antoi naisen paasata rauhassa. Hän otti oikein tylsistyneen ilmeen ja alkoi naputella sormillaan pöytää esittäen peribrittiläistä turistia.

Vihdoin miesvirkailija saapui huoneeseen ja tunnelma muuttui jäätävän hiljaiseksi. Mies laittoi hänen puhelimensa pöydälle ja siirtyi toiselle puolelle pöytää. Paasaava naisvirkailija hiljeni ja meni kameran luo. Laittoi sen päälle. Hän kertoi englanniksi ja kreikaksi päivämäärän ja kuulustelun tiedot.

– Olemme saaneet tietoomme, että olette täällä turmelemassa kansallisaarteitamme, sanoi miesvirkailija rauhallisesti kameraan katsoen.

– Kiistän tuon. Enkä voi ymmärtää kuka on tuollaisen idioottimaisen väitteen keksinyt omien rikostensa peittämiseksi, sanoi Maria ihan tyynen rauhallisesti.

– Luulin, että löysitte minun laukustani huumeita, kun tuo toinen rääkyjä riehui tunnin verran tuossa edessäni ja uhkaili, vaikka millä ihmeellä. Niin kuin tiedätte, minun laukustani löytyy maailman upeimmat ranskalaiset, käsin tehdyt pitsiset alusvaatteet. Olivatko ne teidän mielestä hienot?

– Kyllä, kävimme matkatavaranne läpi, vastasi mies häkeltyen ja takertui molemmin käsin papereihinsa.

– Minulla oli vain yksi pieni toilettilaukku ja se ei ole monikossa, joten älkää sekoittako laukkujani rakastajanne laukkuihin, sanoi Maria ranskalaista ladya matkien.

Hän rakasti aina tätä teatteria.

– Niin, niin. Emme sekoita matkustajien laukkuja keskenään. Teidän puhelimenne oli mielenkiintoinen, sanoi mies pälyillen.

– Mikä siitä tekee niin mielenkiintoisen? Kysyi Maria ja nosti puhelimen käsiinsä niin, että kamera näki sen.

– Sehän on tavallinen puhelin. Eikö teillä Kreikassa ole kännyköitä? Vai tätä kuortako tarkoitat? Tämähän on vain ihan tavallista sydänprinttiä.

Maria katseli hölmistyneenä edessään olevaa kuullustelijaa.

– Jestas mies, teidän pitäisi käydä useammin ulkona katsomassa, missä tämä maailma menee. Just sanoin naisvirkailijallenne, että tänne tarvittaisiin sisustaja tekemää uudet suunnitelmat. On muuten tosi karmea luukku. Rikollisethan menettävät täällä hermonsa, Maria pyöritteli päätään teatraalisesti ja puhui normaalia hitaammin kuin vähä-älyiselle ihmiselle.

– Teidän puhelimessanne ei ole kuin lomakuvia ja hakuja viineistä, sanoi miesvirkailija hapuillen.

– No, mitä sinä kuvittelet siellä olevan? Kreikkaan tullaan rannalle ottamaan aurinkoa ja katselemaan antiikin nähtävyyksiä. Minkälaisten ihmisten kanssa te hyvä herra oikein liikutte, kun kuvittelette meistä turisteista ihan mitä lystäätte, laukoi Maria tätimäisesti.

– Se kanssanne liikkuva munkki kertoi teidän etsivän jotain viiniä luostariin.

– No, tietysti minä autan veli parkaa, jos hänellä on alkoholiongelmia. Sen verran on tullut tehtyä nuoruudessa syntiä poikien kanssa, ja te kyllä tiedätte mistä minä puhun. Jos luostariin tarvitaan ehtoollisviiniä, niin taivaspaikkani varmistamiseksi menen, vaikka maailman ääriin, että veljet pysyvät haluamassaan viinissä, sanoi Maria kaikkitietäväisellä äänellään.

Maria jäi odottamaan seuraavaa kysymystä. Hän oli heittänyt “pallonsa maaliin” asti niin, että metallitolpat kilajivat. Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus vain päällä oleva kamera piti pientä surinaa nurkassa.

– Tämä taisi olla tässä, sanoi virkailija ja katsoi kameran takana olevaan naiskollegaansa.

Maria nousi pöydän takaa ja lähti kulkemaan ovelle päin.

– Mihin laitan nimeni. Tämähän oli virallinen kuulustelu?

Miehen edessä oli kuulustelunpöytäkirjaluonnos. Maria otti kynän taskustaan ja laittoi nimensä sivun alareunaan. Otti kamerallaan kuvan dokumentista ja samalla räpsäisi molemmista kuulustelijoistaan kuvat puhelimeensa. Painoi synkronointinäppäinyhdistelmää ja kuvat siirtyivät samalla pilveen poistaen kuvaversiot laitteelta. Virkailijoiden kasvoista näki, että he olivat odottaneet toisenlaista lopputulosta.

Munkki odotti häntä aulassa ja oli selvästi huolissaan.

– Luulin jo, että ne ei päästä sinua sieltä, sanoi Julius.

– Miksi eivät päästäisi. Kuka raskaana olevaa naista uskaltaisi vangita, sanoi Maria virnistäen.

– Mitä, oletteko te siunatussa tilassa ja matkustatte lentokoneella, sanoi veli hämmästyneenä,

– Kyllä, mutta meidän täytyy jättää tämä aihe vähäksi aikaan. Ne meidän ottamat kuvat tarvitsevat erikoislaitteita. Jos nyt lähden suin päin hankkimaan niitä, niin joku tuhoaa meidän johtolankamme. Meitä seurataan nyt tiiviisti ainakin vuoden verran tai ehkä enemmän.

– Tulen uuden assistenttini kanssa käymään luonasi, kun hän on neljän tai viiden vanha, sanoi Maria hymyillen.

– Siihen saakka älä ole yhteydessä minuun. Pidä silmäsi auki ja kerää salaa johtolankoja meille. Meidän paikkamme on varmasti eri lennoilla, koska myöhästyimme omaltamme.

– Kiitos paljon tästä seikkailusta, sanoi veli ja halasi rutistaen Maria.

– Kiitos itsellesi ja ole varovainen. Äläkä luota ihmisiin, vaikka ne olisivat veljiäsi. Me olemme ravistelleet nyt kovasti mehiläispesää ja nuo ötökät, kun tahtovat pistää kivuliaasti, varoitti Maria ja halasi takaisin.

Novellin luvut:

• Luku 1 – Laatikon salaisuus
• Luku 2 – Attende rubrum
• Luku 3 – Sininen Lady ilmestyy
• Luku 4 – Viattomuuden narri
• Luku 5 – Kadonnut hallitsijatar