Viattomuuden narri
Huoneeseensa päästyään Maria tunsi itsensä väsyneeksi. Hän jätti reppunsa ja laukkunsa tammiselle pöydälle ja istahti puupohjaiselle sängylle. Sänky tuntui kovalle, mutta nyt ei ollut aikaa murehtia sitä. Hän tiesi, että luostarien olot olivat karuja.
Oveen koputettiin. Munkki, joka oli tuonut hänet huoneeseen, laski pienen tarjottimen hänen eteen ja kumarsi. Lautasella oli yksinkertaista kasvisruokaa luostarin puutarhasta ja juomalasissa marjamehua.
– Kiitos paljon. Olin ihan unohtanut syödä, hän sanoi ja hymyili munkille, joka poistui huoneesta.
Marialla oli tuttavia, jotka olivat tutkineet koptilaisuutta. Nyt hän tarvitsi heidän apuaan. Hän otti puhelimensa repusta ja alkoi syödessään kirjoitella viestejä muille tutkijoille. Hänen selkäänsä särki ja syötyään hän oikaisi itsensä sängylle ja nukahti.
Aamulla Maria heräessään huomasi, että joku oli vienyt tarjottimen pois ja peitellyt hänet harmaalla viltillä. Hän haukotteli ja venytteli jäseniään pitkään ennen kuin nousi ylös sängystä. Hän aukaisi läppärilaukkunsa ja otti koneen sieltä syliinsä ja istuutui takaisin sängylle.
Abbelta oli tullut puolen yön aikaan viesti, jossa luki:
“Mitä, onko meidän experttimme vaihtamassa tutkimuskohdettaan! Nyt on maailman kirjat sekaisin, vai ufotko hyökkäsivät maahan, eikä kukaan ole kertonut minulle mitään tänne kivien ja hiekan keskelle?”
Maria ei voinut olla nauramatta Abben viestille. He olivat opiskelleet yliopistolla samaan aikaan. Abbe oli jatkanut opintojaan alkukristittyjen suuntaan, kun hän oli keskittynyt katolilaisuuteen. Abbe oli asustellut viimeiset 15 vuotta Egyptissä tai tarkemmin sanottuna Saharan autiomaan laitamilla ja hän, jos kuka tiesi kaiken alkukristityistä.
Maria kirjoitti Abbelle vastauksen:
”Mitä tiedät koptilaisuudesta ja Kairon katujen rakennuksissa olevista narrinkuvista (keskiaikaisen näköisiä)?“
Maria nousi sängyltään ja venytteli puutuneita jäseniä. Kello oli varmasti paljon, joten munkit olivat jo syöneet aamupalansa ja siirtyneet päivän askareidensa pariin.
Koneelle saapui uusi viesti Abbelta ja Maria avasi sen välittömästi:
“Jaaha, nyt on meidän tutkijamme löytänyt munkkien viinikätkön. Hah, hahaa. Palautteletko mieleen opiskeluaikojamme? Olet taas löytänyt, jotain mitä me muut ei nähdä teksteistä.
Ainoa asia mitä muistan, on lastenloru, jota kaikki tenavat hokevat heti ensimmäisistä elinvuosista lähtien. Se ei liity mitenkään uskontoihin. Siinä rallatellaan hallitsijasta ja sen narrista ja muutenkin hovielämästä. Sitä pidetään lähinnä temppeliherrojen tuliaisena ristiretkiajoilta. Kuten tiedät, täällä oli paljon heidän perheitään, ja lapset leikkivät monasti paikallisten heimojen lapsien kanssa, joten eri lorut siirtyivät ja sekoittuivat keskenään.”
Maria vastasi Abbelle:
“Saatko minulle käännettyä sanatarkasti tuon lorun ja ehditkö jossain välissä käymään Kairossa?”.
Vastausviesti tuli saman tien ruudulle:
“Lorun saat iltaan mennessä, mutta parin päivän päästä käyn puhdistamassa hiekat kengistä isossa mestassa. Haen silloin lisää pensseleitä kutittamaan hiekanjyviä, joten voin mennä maisemareittiä.
Rakkaudella Abbesi.”
Jos löydät rahakkaan aarteen, niin 50 prosenttia minulle ja komea kuvani etukanteen omasi viereen. Kirjoittaessasi tutkielmaasi muista mainita, että kuinka suuresti raadoin puolestasi täällä.
Maria ei voi olla nauramatta ääneen. Hän kaipasi Abbea ja hänen velikultamaista olemustaan. Hän vastasi takaisin:
“No tottakai saat ja myös 50 prosenttia kuluista. Nimesi saat ihan samanlaisesti laitettuna kuin minunkin nimi oli tutkielmassasi, kun autoin siinä Tutsi-tutkimuksessasi.
Viimeksi, kun kävin siellä päin maailmaa, niin löysin sen materiaalisi Kairon intendentin kanssa sieltä arkiston perimmäisestä kulmasta, jonne hiekanjyvätkään eivät löydä tietä. Niin ja lupasit, että saan nimeni Tutsin kultaisen pään viereen. Eipä oo näkynyt. Hah, hah, haa.”
Maria sammutti läppärinsä. Maailma tuntui taas pitkästä aikaan liukuneen urilleen. Nyt oli hyvä aika hänen kierrellä luostarissa ja selkeyttää ajatuksia. Hän nousi vuoteen päältä ja lähti huoneesta.
Luostarin puutarha oli oman aikansa taideteos. Siinä näkyi hyötypuutarha-ajattelu ja sen päätarkoituksena oli pitää luostari omavaraisena läpi aikakausien.
Luostarissa ei ollut muita eläimiä kuin mehiläiset, joiden tehtävänä oli pölyttää puutarhan kasvit ja tuottaa hunajaa luostarin tarpeeseen.
Puutarhassa oli pieniä kasvien saarekkeita, jonne oli helppo pysähtyä hiljentymään ja kuuntelemaan omaa sisäistä ääntänsä.
Maria päätyi yhteen näistä saarekkeista ja istahti harmaalle liuskekivelle istumaan. Hän seurasi katsellaan, kuinka pienet ötökät kiipeilivät herneen valkoisten ja vaaleanpunaisten kukkasten terälehdillä. Kasvien varret hänen ympärillään olivat kuin osa pientä omaa mailmaa tässä suuremmassa kokonaisuudessa.
Maria oli huomaamattaan nukahtanut ja havahtui. Jokin tumma varjo oli peittänyt häneltä auringon. Noviisi seisoi hievahtamatta hänen edessään.
– On ilta. Haluaisitteko liittyä seuraamme illalliselle? Isä pyysi hakemaan teidät seuraamme. Ette olleet aamiaisella ja olette nukkuneet täällä koko päivän. Veli Peterin mielestä teitä ei saanut herättää, joten varoimme teitä, mutta olitte meidän suojeluksessamme, sanoi Julius arasti hymyillen.
– Sehän oli ihanan huomaavaista. Kiitos kutsusta tulen mielelläni, sanoi Maria.
Maria nousi ja lähti seuraamaan noviisia ruokasaliin. Kävellessään hän vilkaisi puhelimeltaan saapuneita viestejä ja yksi niistä oli tullut Abbelta. Tämä oli liittänyt viestiinsä pdf-tiedoston, jossa oli kännykällä otettuja kuvia likaisista ruutupapereista. Niihin oli kirjattu tekstiä, joko berbeeri- tai seemiläisellä kirjoituksella. Maria ei osannut lukea niitä, mutta tunnisti kirjasimien muodot. Onneksi hänellä oli Abbe ja tämä oli Abben valtakuntaa. Mies oli tehnyt häntä varten erilaisia merkintöjä tekstien alaviitteisiin ja marginaaleihin englanniksi.
Salissa ruokailijat söivät hiljaisuuden vallitessa. Ruokailun päätyttyä apotti kyseli jokaiselta munkilta, kuinka annetut tehtävät olivat edenneet ja mitä seuraavana päivänä olisi työn alla. Maria kuunteli heidän keskustelujaan mietteliäänä.
– Onko meidän tutkijamme viihtynyt seurassamme? Isä siirsi huomionsa heidän vieraaseensa.
– Kiitos kysymästä olen viihtynyt. Täällä on niin rauhaisaa ja aivan oma maailmansa, vastaisi Maria apotille.
– Sain muuten eräältä tutkijakollegaltani vinkin. Hän lähetti minulle vanhan lastenlorun, jossa on paljon viittauksia mysteeriimme. Hän lupasi käydä myös Kairossa tarkistamassa, löytyisikö sieltä vielä ne teidän noviisinne löytämät narrin kuvat.
– No tämähän kuulostaa jännittävältä. Noviisi Julius, et varmastikaan arvannut mitä hassuttelusi toisi eteemme, sanoi isä Sakaria kaikille ja eritoten Juliukselle, josta oli kasvamassa hyvä munkki heidän pieneen yhteisöönsä.
– Tutkin vielä tarkemmin illalla saamiani viestejä. Jospa saisimme niistä uusia johtolankoja käsiimme, sanoi Maria.
Hän nousi muiden mukana pois pöydästä, vei astiansa tiskattavaksi ja siirtyi vierashuoneeseen.
Huoneessaan hän alkoi käydä sähköpostejaan läpi. Monet vitsailivat hänen tiedusteluaan, kuten Abbekin, mutta kenelläkään ei ollut yhtään vihjettä hänelle.
Maria avasi uudestaan Abben lähettämässä viestissä olevan pdf-tiedoston ja luki sen ääneen.
Punaviitta kulkee, ei hänestä jää jälkeä, sormissaan salaisuudet, silmissään välkettä. Hän kuiskaa tuulelle, se kantaa sen pois, missä hän kulkee, ei kukaan kestää vois.
Sininen vaalea, kuin keidas yössä, kulkee kuin varjo, hopeaa vyössä. Hän ei puhu, mutta kaikki sen kuulee, kun hän katsoo, hiekka itsekin luulee.
Narri se hyppii, nauraa ja kieppuu, kellot ne kilajaa, ilmassa kirjavaviitta se liehuu ja leijuu. Hän tietää maailman salaisuudet, mutta eipä kerro, piilottaa ne nauruun, kuin kiven alle ferron.
Kuningatar jykevä ylhäinen, kultainen on ääni, unessa se kulkee, kuin aamun terävä pääni. Hän hallitsee hiljaa, ei huuda, ei lyö, mutta kaikki kumartaa, kun hän vain hunajaa syö.
Maria huokaisi syvään. Häntä harmitti, koska tuossa lorussa oli ollut aikoinaan avain, mutta ihmismieli oli tahattomasti muokannut sitä ja jättänyt ne osat pois, jotka olisivat nyt hänelle tärkeitä. Hän yhdisteli mielessään punaviitan mukkiluostarin arvoitukseen ja toisen säkeistön nunnien aarteeseen. Hän tiesi tarvitsevansa paljon aikaa, jotta saisi kaksi ensimmäistä säkeistöä ehjäksi kertomukseksi, ja niiden avulla voisi yrittää ratkaista kaksi seuraavaa.
Hän huomasi, että Lisbet oli laittanut ruokailun aikana viestin, jossa muisteli opiskeluaikoja. Tämä oli ollut muutamana kesänä Kreikassa kaivauksilla hakemassa opintosuoritetta. Kaivauksilla oli joku maininnut hallitsijaparin kuvapatsaista. Lisbet ehdotti Marialle, että hänen kannattaisi olla yhteydessä Filippoin arkeologiseen museoon. Kaivausryhmän löydökset oli viety sinne puhdistettavaksi ja arkistoitavaksi. Lisbet lupasi heti selvitellä yhteystietoja hänelle ja auttaa samalla kyselemällä lisää tuttaviltaan, mitä he tietäisivät arvoituksesta.
Marialla oli nyt käsissään kaksi johtolankaa, joita voisi seurailla ja ehkä hän saisi mysteerin ratkaistua niiden avulla.
Novellin muut luvut: