Attende rubrum

Laatikon löytymisestä oli kulunut jo puoli vuotta, kun Peter, Timotei ja Julius vielä ahersivat kellariarkiston kimpussa. Työ oli edistynyt hyvin Peterin tiukalla kurilla ja siivottavana oli jäljellä kaksi kivistä hyllyriviä. Hyllyt olivat paksun pölykerrosten päällystämiä, ja jokaisen kerroksen välissä makasi kuolleita kärpäsiä, matoja ja hämähäkkejä kuin ikuisessa unessa. Aika oli kerrostanut pienet eläimet kuin vuosirenkaiksi pölymattojen väliin. Munkkien käsittelemät dokumentit eivät olleet enää paksuja kirjoja tai paperisivuja vaan ne muistuttivat pergamentti- tai paperikääröjä, jotka oli kääritty kankaan palojen sisään.

Peter oli heidän uurastuksensa aikana ottanut useita kertoja yhteyttä Kansallismuseon intendenttituttavaansa ja kysellyt häneltä neuvoja siihen, kuinka heidän pitäisi käsitellä hauraita teoksia. Heidän arkistointityönsä oli herättänyt kiinnostusta museossa, mikä oli edistänyt työn etenemistä. Munkit olivat saaneet lainaksi erilaisia dokumenttien skannausvälineitä, joilla he pystyivät lukemaan ja tulostamaan materiaalien sisältöä digitaaliseen muotoon.

Luostarin arkistossa oli paljon dokumenteja eri aikakausilta ja se oli hauraassa kunnossa. Pergamenttien kuivumisen lisäksi heidän työtään haittasivat pienten hyönteisten tekemät ruokailut siirrettävissä kääröissä. Tiedon siirrossa heitä olivat auttaneet museon amanuenssit, jotka olivat paikan päällä tutkimassa kirkkohistoriaa. Luostarin tietokoneen muistikapasiteetti oli rajallinen, joten intendentin suosituksesta isä Sakaria oli pyytänyt ylemmiltään lupaa, että tiedot voitaisiin siirtää tarkistuksen jälkeen museon datakokoelmiin tutkijoiden käyttöön. Museon henkilökunta oli jatkanut materiaalin luokittelua tutkijoille sopiviin tietoluokkiin, mutta mitään vinkkiä ei näkynyt laatikosta.

– Kuolen tänne mädännyksen tyyssijaan, valitti noviisi Julius turhautuneena.

– Me emme ikinä löydä sitä kirjaa, jossa oli isän mainitsema viittaus tai kuva laatikosta. Vippaakohan sitä päästä?

– Älä nyt. Kyllä se, jossain on. Apotilla on ikäisekseen hyvä muisti ja vanhat ihmiset muistavat nuoruutensa asioita, lohdutteli Timotei Juliusta.

– Meidän täytyy ehkä pyytää lisää näitä strutsinsulkia pölyn pyyhkimiseen. Nämä tahmaantuvat tosi nopeasti ja tämä kostea ilma ei kyllä auta yhtään meidän työtämme.

– Mistä te juttelette? Kysyi munkki Peter palatessaan takaisin kellarihuoneeseen.

– Tarvitsemme lisää sulkia ja ehkä riisisäkkejä. Nuo suodatinkoneet eivät kykene puhdistamaan ilmaa vaatimusten mukaisesti, sanoi veli Timotei Peterille.

– Teen tilauksen heti illalla ennen kuin lähdemme syömään ja hiljentymään.

Timotei ja Julius auttoivat skannauksen jälkeen Peteriä käärimään arvokkaan käärön puhtaaseen pellavaiseen liinaan ja asettelemaan liinan arkistointilaatikkoon riisien ympäröimäksi. Veli Peter nosti reiällisen muovilaatikon uuteen paikkaan hyllykössä ja kirjasi luettelotunnuksen tussilla kylkeen, sekä pahville, joka oli kivisen hyllyn reunalla.

Veljien työ oli yksinkertaista ja puuduttavaa, mutta tarkkuutta vaativa tehtävä. He olivat kuukausi toisensa jälkeen toistaneet kellarissa rutiinin omaisesti erilaisia työvaiheita saadakseen luetteloinnin valmiiksi. Kääröjen puhdistamisen lisäksi, Julius tallensi museon antaman ohjelmiston arkistointikortille tietoja skannatusta dokumentista. Noviisi katsoi tallettamiaan tietoja ennen kuin avasi uuden kortin näytölle.

Veli Julius otti tietokoneen kainaloonsa ja lähti kävelemään isän työhuoneelle. Hän jätti koneen työhuoneen sivupöydälle apotin tarkastusta varten.

Luostarin munkit olivat kokoontuneet pitkän tumman ruokailusalin pöydän ympärille. Munkki Peterin johdolla he kiittivät ruuasta ja hänen merkistään hiljainen ruokailuhetki alkoi.

Apotti näki, että Juliuksen oli vaikea hillitä itseään. Poikaraukka oli räjähtämässä liitoksistaan, mutta hän odotti, että veljet saivat syödä rauhassa ruokansa.

– Veli Peter, minkälainen teidän päivänne oli arkistossa, kysyi Sakaria vanhemmalta munkilta.

– Minun oli tehtävä lisätilauksia riisin, sulkaviuhkojen ja suodattimien vuoksi. Niiden menekki on arvioitua suurempi. Sain jo museon intendentiltä myöntävän vastauksen tilaukselle. Sen pitäisi olla kolmen tai ehkä neljän päivän päästä täällä, laskeskeli munkki Peter ääneen.

– Oliko teillä mitään muuta erikoista? Kysyi Apotti ja näki, että noviisi oli keskeyttänyt syömisensä.

– Ei mitään muuta. Kaikki on dokumentoitu vaatimusten mukaisesti, vastaili veli Peter.

– Hyvä, sanoi Sakaria ja jatkoi kyselyään.

– Timotei ja Julius oliko teillä, jotain kerrottavaa tästä päivästä.

– Ei, ihan normaalisti se on mennyt. Ihan tavanomaista arkistointia, vastasi Timotei keskittyen keittonsa lusikoimiseen.

– Me löysimme punaisen ukkelin yhden käärön marginaalista ja kone on sivupöydällä odottamassa tarkistamistasi, isä! Puoliksi huutaen Julius selitti ja yritti samalla tukahduttaa innostustaan.

– Piirros käärrössä… Minkälainen se on? Kysyi apotti kääntäen samalla katseensa noviisin suuntaan.

– Se on sellainen punainen viittamies, jolla on oikea käsi nostettu pystyyn ja sitten sillä on tavaroita edessään, selitti noviisi kiihkeästi.

– Hmm… Olisikohan se jonkilainen toisen maailman sodan natsimerkintöjä, aprikoi Timotei ääneen.

– Kuulostaa järkevältä ajatukselta, mietiskeli isä muille.

– Pitäisikö meidän siirtää hiljentymistämme puolella tunnilla ja katsoa sitä tarkemmin yhdessä.

Munkeilta tuli hyväksyviä nyökkäilyjä.

Luostariveljesten siirryttyä hiljaisuutta viettämään omiin kammioihinsa seurasivat kolme veljestä isän toimistotiloihin. Tietokone odotti sivupöydällä ja Julius käynnisti sen apotille.

Apotti siirtyi istumaan tuolille ja kävi päivän kirjauksia läpi, sekä hyväksyi niitä siirrettäväksi museon arkistokantaan. Viimeisen kortin kohdalla hän pysähtyi ja rypisti otsaansa. Hän tarkasteli skannattua kuvaa ja siristi silmiään samalla leukaansa rapsuttaen sormillaan.

– Hmm… Minun on laitettava viestiä sille nuorelle tutkijalle, Maria Infinitystonelle. Tämä ei kyllä liity mihinkään 1930-lukuun.

– Katsokaa tuota pergamentin pohjalle piirrettyä kuviota. Näettekö nuo tavarat tuossa pöydällä, ja kukat ovat selvästi vanhempien aikojen luomuksia. Tämä skannattukuva kääröstä ennen puhdistusta viittaisi siihen, että olette nyt päässeet luostarin vanhimpiin dokumentteihin, sanoi isä veljille.

– Hienoa työtä. Tämä ei varmastikkaan liity meidän metallilaatikkoomme, mutta jotain te olette löytäneet, jatkoi apotti.

– Tämähän on jännittävää, myönteli munkki Timotei isälle.

Novellin muut luvut:

• Luku 1 – Laatikon salaisuus
• Luku 3 – Sininen Lady ilmestyy
• Luku 4 – Viattomuuden narri
• Luku 5 – Kadonnut hallitsijatar