Laatikon salaisuus
Munkit siivosivat kappelia touhuten. Pöly oli tarttunut tiukasti kiinni jokaiseen nurkkaan jo vuosisatojen ajan. Tämä huone oli nähnyt paljon elämää, ja sen seinille oli aikoinaan veistetty kivikoukeroisia veistoksia, jotka imivät kaiken maallisen kuonan itseensä. Siivoaminen oli munkeille erittäin vastenmielinen työ ja sitä pidettiin enemmän rangaistuksena kuin velvollisuutena. Apotti Sakarian mielestä rangaistuksia tahtoi tulla joillekin vähän liikaakin mutta hän johti isällisesti pientä veljeskuntaansa luostarissa.
Yhtäkkiä lipaston päältä tipahti tumma, kuparinen laatikko kiviselle lattialle. Metallinen ääni oli korvia huumaava, “kling, klang, poing”.
Julius roikkui kivisen hyllyn reunalla ja ruikutti kohtaloaan.
– Se en ollut minä! Se vain hyppäsi alas!
– Sinä senkin vintiö! Odotapas, kun saan sinut käsiini! Karjui munkki Peter vihaisena Juliukselle.
– Arvon veliseni, älä nyt. Katsotaan ensiksi, että mitä tuolta tipahti ja sitten annetaan kurinpalautukset, sanoi munkki Timotei Peterille.
Miehet kerääntyivät lattialla olevan ruskean laatikon ympärille. Timotei käänteli varoen kaksin käsin esinettä ja he huomasivat sen pinnalla symmetrisiä taottuja kuvioita.
– Onko tämä joku kuparilla päällystetty kirstu! Hei, katsokaa! Tässä on lukko! Huudahti Timotei siirrellessään kolhiintunutta laatikkoa lattialla.
– Onkohan siellä kultaa… tai jotain muita rikkauksia… keskiajalta? Jotain tosi tuhmaa, kun sitä on pitänyt noin piilotella? Tirskui Julius uteliaana.
Hän oli uskaltanut laskeutua alas lattialle olettaen, että vaara oli jo ohi.
– Viedään tämä laatikko isä Sakarialle. Hänellä voisi olla enemmän tietoa tästä esineestä, sanoi munkki Peter toisille.
Apotti Sakaria oli tapansa mukaan huoneessaan lukemassa kirjeitä, joita oli saapunut aamupostin mukana hänen pöydälleen. Luostarissa oli netti, mutta joitakin asioita he hoitivat vielä kirjeitse. Isä Sakarian mielestä kirjeiden kirjoittaminen antoi lukijalle kunnioittavan tunteen tai hän ainakin näin asian näki. Nykyään kaikki laskutukseen liittyvä hoidettiin e-laskuina, kuten tänä päivänä oli tapana tehdä. Sähköinen asiointi helpotti huomattavasti luostarin kirjanpitäjää, kun hän asioi ulkopuolisen maailman kanssa.
Sakaria muisti vielä ajan, jolloin kaikki asiat kirjoitettiin paperille ja tekstejä kopioitiin käsin kirkon eri hallinnollisiin elimiin tarkastuksia varten. Nuoret noviisit tahtoivat aina hutiloida tehtävissä ja sitten niitä sai olla koko vuoden oikaisemassa ja selittelemässä milloin minnekin. Siihen aikaan kopiokonetta oli pidetty paholaisen välikappaleena, joten kaikki kirjaukset tehtiin kirjaimellisesti vanhojen tapojen mukaisesti.
Onneksi aika oli muuttunut. Nyt Apotin ei tarvinnut muuta kuin tarkistaa kirjanpito vanhempien munkkien merkintöjen jäljiltä ja hyväksyä heidän kirjauksensa tietokoneelta. Asiavirheitä ja unohduksia tuli vähemmän, kun järjestelmät muistuttivat munkkeja taloudenhoitoon liittyvistä tehtävistä. Jos jotain tuli, niin asiat pystyi selvittelemään toisten kanssa videopalaverissa. Nykyajan sähköiset uudistukset helpottivat hänestä luostarin hoitoa. Ennen vanhaan hänen aikansa oli mennyt matkustaessa paikkakunnalta toiselle kirjausmuutosten perässä. Hänen poissa olessa luostarissa ehti aina tapahtua, jotain ei niin mairittelevaa. Kun hän sitten palasi matkoilta, yrittivät munkit epätoivoisesti peitellä tapahtunutta.
Hänen työhuoneen toiselta puolelta kuului kolinaa, tönimisen ääniä ja kiivasta kuiskuttelua.
– Munkki Peter, Timotei ja noviisi Julius, tulkaapa sisään, sanoi isä Sakaria rauhallisella äänellä.
Miehet tungeksivat oviaukosta sisään kantaen jotain epämääräistä sylissään. Isä Sakaria katsoi munkkeja hiljaa ja odotti, että joku heistä aloittaisi puhumisen.
– Se ei ole minun syyni, että veli Peter pakotti siivoamaan ja sitten se vaan tipahti lattialle, vikisi noviisi Julius paniikissa.
– Olit ansainnut sen. Mikset osaa olla kunnolla niin kuin muut veljet. Sinun on opittava tavoille, tuhahti munkki Peter kiukkuisena.
– Ei me sen takia tänne tultu häiritsemään rakasta isäämme, sanoi Timotei ja jatkoi puhumistaan.
– Juliuksen pelleillessä hyllystä tippui kuparinen kirstu, jota meistä kukaan ei ole aikaisemmin huomannut. Se on lukossa ja ajattelimme, että teillä isä voisi olla avain ja tietoa mitä siellä on.
Apotti Sakaria nousi työpöytänsä takaa ja viittoi samalla miehiä laskemaan laatikon sivupöydälle. Hän katseli esinettä mietteliäänä. Käveli pöydän ympäri ja liikutteli kuparista kulmaa kädellä. Hän osoitti noviisia antamaan siivousrätin ja pyyhki varovaisesti pintaa. Liinaan tarttui tahmeaa pölyä, jossa oli vihertäviä ja ruskeita sävyjä menneisyydestä. Hän oli hetken aivan hiljaa ja nuoremmat seurasivat apottia katseillaan melkein uskaltamatta hengittää, niin keskittynyt hän oli tarkastelemaan heidän arvoitustaan.
– Voisiko tämä olla se…, sanoi isä Sakaria vihdoin.
– Meidän pitää puhdistaa tämä kunnolla ja sitten tarvitaan tietoa kellarin arkistosta. Olen nähnyt siellä joskus… nuoruudessani käsin piirretyn kuvan tämän kaltaisesta laatikosta. Muistaisin, että se oli kirjan marginaalissa. Joku oli kirjoittanut himmeästi tekstin latinaksi “Attende rubrum”, “Varo punaista”. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan tämän laatikon salaisuudelle.
– Me olemme Sherlockeja, me olemme Sherlockeja, hihkui Julius ja hyppi paikoillaan riehakkaasti.
Peter läimäytti poikaa takamukselle vihaisesti.
– Oletkos siinä kunnolla vai haluatko lisää rangaistuksia.
– Augh, vinkaisi Julius tuskissaan.
– Julius, voisit heti varovaisesti puhdistaa tämän kiiltäväksi. Peter, voisitte yhdessä aloittaa arkiston läpi käymisen ja samalla järjestää sen luettelointikuntoon. Se työ taisi jäädä meiltä viime vuonna kesken. Saataisiin samalla ne tiedot vietyä tuonne koneelle digitaaliseen muotoon. Siinä voisi olla Juliukselle kerrankin mieluinen rangaistus, sanoi isä Sakaria hymyillen.
– Tehkää se samalla tavalla kuin viimeksi eli luetteloitte dokumentin, skannaatte sinne datapankkiin ja sitten arkistoitte materiaalin niin, että se säilyy tuleville munkeille.
Veljet nyökkäsivät, kun Julius puhdisti kupariesinettä. Munkit poistuivat huoneesta, ja isä Sakaria palasi työpöytänsä ääreen ja katseli esinettä. Laatikon olemus vangitsi mielen, mutta hänen oli jatkettava töitään tai muuten luostarin elämä ei pyörisi maailman tahdin mukana.
Novellin seuraavat luvut: