Salaisuuksia?

Aika kului ja syksy vaihtui lopulta talveksi. Tiina oli heti kotiin tultuaan piilottanut kuvan päiväkirjansa väliin, jotta kukaan ei vahingossa löytäisi hänen salaisuuttaan. Hän oli välillä kamarineitonsa kanssa kuiskinut ja muistellut syksyn jännittävää seikkailua. Se oli ollut todella ajatuksia kutkuttava tapahtuma neidoille. Hän tajusi myöhemmin, ettei ollut menettänyt sieluaan kuvauslaitteelle.

Syksyn aikana oli hänen kamarineitonsa pyytänyt silloin tällöin tunnin tai kaksi vapaata. Tiina oli noina hetkinä kirjoittanut päiväkirjaansa ja muistellut sinne heidän seikkailuaan. He molemmat olivat elossa. Tiinaa nauratti näin jälkikäteen oma hölmöilynsä. Valokuvaus tuntui niin kiinnostavalta asialta, mutta hän ei tohtinut kysellä asiasta enempää ettei herättäisi vanhempiensa huomiota.

Yhtäkkiä palvelijan ovelta kuului kamalaa kolinaa ja kiroilua.

– Neiti, neiti, neiti, hänen kamarineitonsa huutaen kuiski ja rynnisti hänen huoneeseensa.

– Matti tulee huomenna antamaan sinulle jotakin, sanoi palvelija puuskuttaen.

Tiina oli hämmentynyt. Hän ei ymmärtänyt, että mistä oli kyse. Hänen kamarineito riisui ulkovaatteitaan lattialle ja kuiski.

– Muistatteko neiti, kun oltiin kuvassa. Me käytiin Antin kanssa taas… tai hänen oikea nimensä on Andrea… elävissä kuvissa, niin Antti sanoi, että Matti haluaa tuoda sinulle jotakin.

Tiina tunsi itsensä hölmöksi, kun ei tajunnut, mistä oli oikein kyse.

– Matti tai Mathias, otti sen kuvan. Muistatko? Kamarineito sanoi.

Tiinalle alkoi pikku hiljaa valjeta, miksi palvelija oli niin kuohuksissa.

Matti tai Mathias vai mikä nimi nyt olikaan, oli tulossa meille kotiin. Voi ei! Nyt salaisuus paljastuisi, ajatteli Tiina harmissaan.

– Mitä me nyt tehdään? Kysyi palvelija.

– En tiedä. Minun pitää miettiä. Kuvanottaminenhan oli minun ajatus. En tahdo, että sinä joudut kärsimään siitä, sanoi Tiina palvelijalle.

Palvelija poistui omiin tiloihinsa vieden ulkovaatteensa mukanaan ja Tiina jäi tuijottamaan päiväkirjansa kantta.

Tiina nukkui yönsä huonosti. Hän oli pyöritellyt mielessään, vaikka minkälaisia kauhutarinoita siitä, mitä tuleva päivä tai viikot toisivat tullessaan. Äidin kasvojen pettyneet ilmeet tai isän hurjistuneet ja vihaiset katseet, jotka olivat kohdistuneet häneen.

Aamulla oli hänen kamarineitinsä laittanut hänelle kaikki valmiiksi päivää varten ja odotti kärsivällisesti, että hän peseytyisi. Pukemisen jälkeen hän istahti kampauspöytänsä eteen ja tuijotti kuvajaistaan sekä kamarineitiään, joka kampasi hänen pitkiä, luonnonkiharaisia hiuksia.

– En ole koskaan kysynyt nimeäsi. Anteeksi, mutta mikä sinun oikea nimesi on? Kysyi Tiina kamarineidoltaan.

– Olen Liisa, mutta muistathan kutsua minua muiden kuullen kamarineidoksi, sanoi Liisa hymyillen.

– Muistan sinut ihan lapsuudestani asti, kuinka kuljit palvelijoiden käytäviä pitkin ja jossain vaiheessa aloit auttamaan minua pukeutumisessani. Minusta tuntuu kuin olisit elävävarjoni, joka seuraa minua kaikkialle, sanoi Tiina mietteliäänä ja katsoi peilin kautta Liisaa.

– Sinä olet kuin varaisosisko, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Tiinan astuessa aamiaissaliin, äiti ja isä istuivat jo pöydän päässä. Äiti omalla puolellaan ja isä omalla puolellaan.

Tiina muisti, kuinka hän oli aina veljiensä kanssa istunut keskellä pöytää. Nyt paikalla oli vain hän, koska molemmat veljet olivat jo muuttaneet omiin asuntoihin. Isä oli sitä mukaan järjestänyt asiat kirjanpitäjän kanssa, kun veljet olivat menneet vaimojensa kanssa naimisiin. Aamuisin isä luki aina lehteä, ja äiti availi kirjeitään. Palvelijat pyörivät ympärillä tehden kukin sitä, mikä oli heidän tehtävänsä talossa.

– Nyberg on ostamassa Lindforssien vanhan talon, isä tokaisi äidille.

– En ymmärrä, mitä kunniallinen naimaton mies tekee niin suurella talolla, isä jatkoi.

– Onkohan hänellä edes palveluskuntaa, jolla täyttää niin suuri talo.

Äiti nosti katseensa kirjeistään ja hymyili.

– Rakas oletko sinä karheissasi, kun hävisit kaupanteossa?

Isä tuhahti lehtensä takana.

– Mitä me niin suurella talolla tehtäisiin? Tämä nykyinenkin on meille kahdelle liian iso ja tyhjiä huoneita pitää näin talvisin lämmittää. Se olisi vain rahan haaskausta.

Aamiaisen jälkeen, Tiina oli Liisan kanssa laskeutumassa alas kamarin portaikkoa, kun he kuulivat ulko-oven helistimen äänen. Neidit kiiruhtivat aulan kaiteelle katsomaan, kuka oli tulossa talon pääovista sisään. Perheen hovimestari, Gunnar oli jo ovella ja jutteli jonkun kanssa. Gunnarin tehtävänä oli huolehtia, että kaikki toimi tässä talossa moitteettomasti.

Gunnar oli asunut taloudenhoitajan kanssa ainakin ikuisuuden täällä heidän perheessään, tai ainakin Tiina ajatteli niin.

Äiti tuli vanhempien puolelta aulaan ja kyseli Gunnarilta vieraasta.

Gunnar avasi oven auki.

Matti ja Antti seisoivat ovella.

Molemmat neidot valahtivat kasvoiltaan punaisiksi ja katselivat toisiaan. He olivat aivan varmasti paljastuneet. Äiti käveli suoraan Gunnarin vierelle ja jatkoi hiljaisella äänellä keskustelua.

– Tiina sinulle on vieras, äiti sanoi hillitysti ja kääntyi tytärtään päin.

Tiina hipsutteli rivakasti äidin viereen ja niiasi syvään.

– Arvon neiti, haluaisitteko joskus tulla minun puotiini kuvattavaksi? Puotini on tuolla vähän matkan päässä, jos teitä kiinnostaa.

– Teidän kamarineitinnekin voi tulla mukaanne. Tässä on kuva minusta itsestäni.

– Olkaa hyvä, sanoi Matti rauhallisella äänellä Tiinalle ja ojensi käsivartensa häntä kohti.

Tiina sieppasi kuvan sormillaan Matin kädestä ja katsoi miestä silmiin.

– Kiitos, tulemme mielellämme.

– Äiti, jos sinulle ja isälle se sopii. Tehän voisitte isän kanssa mennä sellaiseen kuvaan, jos vain uskallatte, sanoi Tiina jännittyneenä äidille.

Äiti katsoi hiljaa Tiinaan päin ja lopulta sanoi:

– Kiitos kuvastanne ja kutsustanne herrat. Mietimme asiaa perheessämme.

Miehet kumarsivat ja lähtivät pois.

Gunnar sulki oven kiinni.

– Meidän täytyy nyt lähteä ompelupiiriin. Ei saa antaa muiden odotuttaa itseään, äiti sanoi tyynesti ja jäi odottamaan Gunnarilta päällysvaatteitaan.

Illalla kotiin päästyään, Tiina kuunteli salaa palvelijoiden portaikossa, kun äiti kertoi isälle valokuvasta. Isä tyrmäsi asian kovaäänisesti mutta äiti ei antanut periksi.

Seuraavana päivänä veljien vaimot liittyivät äidin tueksi ja sitten yksitellen veljet perheineen kävivät lastensa kanssa kuvassa.

Seuraavalla viikolla Tiinan äiti kiikutti ryhmittäin koko heidän palvelusväkensä kuvaan, jotta isä myöntyisi äidin vaatimukselle.

Lopulta heidän perheessä oli vain isä, äiti ja Tiina, jotka eivät olleet käyneet valokuvassa. Äitihän ei tiennyt, että Tiina oli jo käynyt tai niin ainakin hän oletti mielessään. Koska äiti jaksoi muistuttaa jokaisella aamiaisella isälle siitä, että kuinka kaikki muut heidän perheen jäsenet pääsivät kuvaan, mutta hänen miehensä ei suvainnut viedä häntä.

Tiina oli taas kerran lähdössä äidin kanssa ompelupiiriin, kun äiti pysäytti Tiinan kesken kävelyn ja sanoi:

– Kultaseni sanoisitko rouville, että en pääse tänään ihanaan piiriimme. Mieheni vie minut vihdoin kuvattavaksi.

– Enkö minä tule mukaanne? Kysyi Tiina äidiltään.

– Et kultaseni. Saat mennä sinne kamarineitosi kanssa. Tehän tunnette tien, äidin äänessä oli naurua ja hän iski Tiinalle silmää.  

Äiti iski silmää! Äiti, joka torui aina, kun tein niin. Tiina katsoi hämmentyneenä ja epäuskoisena äitiään.

– Äiti, sinä siis tiesit? Tiina kysyi hämmästyneenä.

– Äidit tietävät kaiken ja kaikista, äiti vilkutti kädellään ja jatkoi matkaansa isän toimiston suuntaan oman kamaripalvelijansa kanssa.

Tiina jäi Liisan kanssa tyrmistyneenä tuijottamaan äitiä.

Kerrottuaan ompelupiirissä äidin sanat muille rouville alkoi hurja nauru ja puheensorina, kun kaikki puhuivat yhteen ääneen äidin päättäväisyydestä. Siitä kuinka äiti oli näyttänyt “kaapin paikan” isälle, ja miksi naiset ei voisi tehdä niin kuin halusivat. Tiinasta tuntui helpottavalta, kun salaisuus ei ollutkaan enää salaisuus muille kuin isälle. Tämä päivä oli ollut erittäin jännittävä, mutta onneksi se oli päättynyt hyvin.

Hänen isänsä ylpeili seuraavat viikot siitä, kuinka komeat kuvat heistä oli otettu, ja äidin piti lähettää kaikille sukulaisille kirje kuvan kera. Isä vahti vielä äitiä, että hän varmasti laittoi jokaiseen kirjekuoreeseen yhden kuvan.

Tiinasta oli todella huvittavaa seurata sivusta koko touhua. Kun heillä kävi vieraita, niin isä oli kääntänyt jutun siten, että äiti oli koko kuvausta vastaan ja hän oli pakottanut äidin kuvaan.

Eräänä iltana, kun Tiina oli menossa nukkumaan, äiti koputti kammarin oveen ja astui sisään.

– Tiina, teillä on Liisan kanssa vielä siellä kuvassa käynti tekemättä. Menisittekö huomenna hoitamaan sen asia alta pois?

Hän oli unohtanut koko kuvauksen. Äiti antoi neljä kopeekkaa hänen kädellensä.

– Äiti, tässä on aivan liikaa, sanoi Tiina.

– Tiedän, mutta isäsi tahtoi maksaa teille kunnon kuvat, joten pyydätkö valokuvanottajiamme tekemään parastaan isää varten, sanoi äiti ja iski taas silmää.

Tiina alkoi kikattamaan ja äiti kääntyi hymyillen ovelle ja sulki sen perässään kiinni.

Äidistä oli tullut ei-äitimäinen niin kuin isoäidistä silloin, kun hän vielä eli heidän kanssaan.

Novellin luvut:

• Luku 1 – Tiinan kuva
• Luku 3 – Äidin tehtävä