Puistonhenget

Tarina on saanut inspiraation Elias Lönrotin Kantelettaresta.

Henkilöt:

• Tapio: Puiston kuningas, arvokas ja viisas.
• Mielikki: Puiston emäntä, lempeä ja huolehtivainen.
• Kertoja

Kertoja:

Roskaisen Koskipuiston aukion läpi lämmitti keväinen auringonpaiste. Vanha, juuriltaan vahva tammi seisoi keskellä rinnettä ja katseli ahdistuneena ihmislasten menoa hiekkaisilla poluilla. Tapio istui nojaten vanhuksen juurella mietteliäänä. Mielikki asteli kevyesti nurmikon reunaa pitkin ja hyräili lorua.

(Taustalla alkaa kuulua ääni hiljaisella huminalla, kuin tuulen henkäyksenä.)

Mielikki:

Tapio, puiston valtias, miksi sinulla on niin synkkä mieli?

Siinä vanhan tammen juurella suruissa istut, eikö auringosta nouse ilo mieleesi kuin narsissit kukkapenkistä?

Tapio:

Mielikki, puiston emäntä, sydän painaa, mieli on matalalla.

Kuulen ihmisten raskaita, horjuvia askelia, tunnen puistotyöntekijän terävän vihan rakkaimpiani kohtaan.

(Taustaääni voimistuu hieman, kuin varoittavana lintujen pelästynyttä sirkutusta, autojen hurinaa ja raivaussahan ääntä.)

Mielikki:

Kaupungin työntekijä se puistoon astuu, sitä on aina tapahtunut täällä asuessamme.

Keräävät roskat maasta, vaihtavat tummat pussit peltilaatikoista, eivät ne meitä uhkaa.

Tapio:

Nyt on toisin, rakas vaimo.

Heidän tarpeensa on kasvanut suureksi.

Puumme kaatuvat kosken pientareella kuin heinät niityllä.

Puiston hiljaisuutta on rikottu aikojen saatossa, vaimo kulta.

(Oksien surullista narinaa tuulessa.)

Mielikki:

Meidän pitää neuvotella ja miettiä, miten puistoa voi suojella.

Lempeydellä, viisaudella, ihmisten mielet pitää pehmittää.

Tapio:

Rakas Mielikki, lempeys ei aina riitä.

Heidän ahneutensa ja itsekkyytensä ovat syvät.

Mutta sinun viisautesi armaani, se ehkä voi vielä auttaa meitä.

Mielikki:

Lähetän puistonhenget liikkeelle, kuiskimaan heidän korviinsa sulosointuja.

Muistuttamaan puiden arvosta, kaiken elämän etiäisestä.

(Mielikki kohottaa kätensä. Pehmeä ääni alkaa soida, kuin lehtien vieno havina.)

Mielikki:

Kuuntele, Tapio rakas, kuuntele!

Tuuli kantaa viestejä kaukaa kanavasta asti.

On vielä niitä ihmisiä meillä, jotka puistoamme kunnioittavat.

Tapio:

Toivon niin oi armas, Mielikkini, toivon niin.

Toivon, että he ymmärtäisivät meitä puistonhenkiä, jotka täällä olemme olleet aina ja iäti auringon alla.

(Lehtien ääni on toiveikkaampi, kuin auringonvalo olisi leikkimässä lehdillä.)

Mielikki:

Meidän tehtävämme on suojella, jokaista puuta ja jokaista eläintä.

Opettaa ihmisille tasapainoa, että puisto säilyisi elävänä ja ei resuisena roskattuna tunkiona.

Tapio:

Yhdessä me sen teemme, armas Mielikki.

Sinun lempeyden ja minun voimani avulla, meidän kaikkein koti säilyy kosken ympärillä.

(Tapio ja Mielikki katsovat toisiaan silmiin. He tarttuivat toisiaan käsistä. Ainoa ääni on puiston hiljainen humina ilman autojen tööttäilyä.)

Kertoja:

Koskipuiston eläimet pysähtyivät hetkeksi paikoilleen ja katselivat puiston emännän ja isännän syleilyä vanhan tammen juurella. Heidän ympärillään käveli kiireisiä ihmisiä polkuja pitkin tietämättä vasta lausutuista taioista ja lupauksista vanhalle puistolle.